Unto Matinlompolo: Praatia hoon päältä, 156 sivua, Väyläkirjat 2018.
Suomalaiset arvostavat omaa murrettaan. Toki ankaraakin vääntöä käydään siitä, voiko yliopistollisia opinnäytteitä tehdä murteella.
Vääntö on merkki siitä, että murre työntää jalkaansa myös tieteen maailman ovien väliin. Hyvä näin, sillä murre on osa kansalaisten identiteettiä. Joissakin osissa valtakuntaa sen merkitys on vähäistä, osassa maata valtaisaa.
Suomessa Tornionjokilaakson murretta vaalitaan ylpeänä. Sillä on vahva rooli tornionjokilaaksolaisen identiteetin vahvistajana.
Verevää praatia
Murretta on vaalittu paljon pohjoisen kirjallisuudessa, ennenmuuta tarinoitten kautta. Pellon Matinlompolosta kotoisin oleva Unto Matinlompolo on yksi näistä perinteen vaalijoista. Tuoreimmassa kirjassaan Praatia hoon päältä Matinlompolo luo oivallista mielikuvaa paitsi murteensa verevyydestä, myös ajasta, jolloin kaikki oli niin erilaista.
Pienet tarinat, pienten ihmisten elämä pienissä kyläpahasissa kaukana kaikesta on nautittavaa luettavaa semminkin kun kerronta on aitoa ihmisten tuolloin käyttämää kieltä.
Tornionlaakson murre on meänkieltä, joka Ruotsin puolella Tornionjokea on tunnustettu viralliseksi vähemmistökieleksi.
Tornionjoen, kotoisemmin Väylän, molemmin puolin on vuosisatojen ajan asunut sama kieliperhe. Seudulle oli muuttanut väkeä Suomen Pohjanmaalta, Savosta, Hämeestä, Karjalasta. He olivat lyöttäytyneet yhteen ja kehittäneet meänkielen.
"Mie" ja "sie" tulivat karjalaisten mukana, Tornionlaakson murteelle tunnusomainen h-kirjain sanan keskellä taas Pohjanmaalta.
Rajanvetoja
Venäjän ja Ruotsin välinen rajanveto 1809 erotti kansan toisistaan. Ruotsin puolella meänkieli alkoi saada sekaansa ruotsalaisia sanoja ja sanontoja, Suomen puolella Tornionlaakson murre taas sai vaikutteita kirjasuomesta - ja nyttemmin somesta.
Meänkieli oli vaarassa kadota, Ruotsissa kokonaan ja Suomessa vaara oli liudentua suomeen. Onneksi Matinlompolon tapaisia säilyttäjiä on ilmaantunut viljalti kummallekin puolelle rajaväylää. Bengt Pohjanen kumppaneineen pitää huolen meänkielen asemasta Ruotsin puolella, meidän omat matinlompolot murteesta tällä puolella.
Matinlompolo osaa työnsä. Hänellä on selkeästi hyvä kielellinen itsetunto, joka perustuu oman alueensa väkevään identiteettiin ja tunteeseen siitä, mihin juurensa ovat juuttuneet. Mies voi lähteä Matinlompolosta, mutta Matinlompolo ei voi lähteä miehestä.
Murteen olemus
Vahvan kielellisen itsetunnon taustalla ovat mielikuvat kansasta, kuten muuan Sakari Topelius maalaili jo vuoden 1865 Maamme-kirjassa. Siinä kirjailija kuvasi tornionjokilaaksolaisia "siveäksi, ystävälliseksi ja vieraanvaraiseksi väeksi". Tuon perimän aistii myös Mastinlompolon käyttämästä kerronnasta.
Praatia hoon päältä -teos kuvaa hyvin myös tornionjokilaaksolaista hersyvää kielenkäyttöä. Kun savolaismurteita on luonnehdittu lupsakoiksi, ja vähän kieroiksiksikin, karjalaismurteita leppoisiksi, hämäläismurteitä hitaasti kiiruhtaviksi, Helsingin puhekieltä, stadin slangia itsevarmaksi, ehkä tylyksikin, tornionlaaksolaismurre kuulostaa avoimelta, rehelliseltä ja aidolta.
Murteensa olemuksen Matinlompolo osaa tuoda kirjassa näytille. Ja vielä, jos alkuperäisasukas avaa suunsa ja lukee tekstiä, laulavuus tulvisi sulosointuina tärykalvoihin.
Aikalaiskuvaus
Vaikka Matinlompolon teoksen suuri arvo on murteen vaalimisessa, myös aikalaiskuvauksella on oma sijansa. Teos kertoo nuorison elämästä niin avoimesti ja konstailemattomasti, että Väylänvarren kylissä asunut 1960-luvun nuori astuu väkisin elämään sitä aikaa uudelleen.
Niin väkevä on aikalaiskuvaus nuorten elämästä tuolloin. Lelut tehtiin itse metsästä kerätyillä tarvikkeille ja hylätyn kattilan kansi kävi auton rattina kotipihan leikeissä. Pojanviikareitten kolttoset kuuluivat arkeen. Virikkeet oli luotava itse, nuoren elämä oli erilaista kuin vaikka tuolloin Rovaniemellä.
Harmi vain, että Matinlompolo valitsi kirjansa nimeksi äärettömän pliisun Praatia hoon päältä. Harmi siksi, sillä nimi ei koukuta lukijaa ottamaan kirjaa hyllystä käsiinsä. Jo murteen vaalimisen vuoksi kirja olisi ansainnut ottavamman nimen, hersyviä nimiaiheita olisi löytynyt kirjan sisältä pilvin pimein.
Matinlompolon murreteos on tarinakirja, ja muistiinpanoksi menneestä se on tarkoitettukin. Sen suurin arvo on murre, mutta myös se, kuinka maailma muuttuu Väylänvarressakin: Onnellista aikaa se oli, rehelistä ja puhasta. Elämää. Se opetti nöyryyttä, mutta ei nöyristelyä.
JOUKO KURPPA