Se, kuka on saamelainen ja kuka ei, on selkeä asia, mutta julkisen keskustelun seurauksena kysymyksestä on tullut sekava, kirjoittaa Veli-Pekka Lehtola kirjassaan Saamelaiskiista (Into 2015).
Hän jäljittää "kiistan" lähteiksi muutokset Suomen lainsäädännössä 1990-luvun vaihteessa. Tuolloin saamelaisten oikeudet kulttuuriseen itsehallintoon alkoivat toteutua. Samaan aikaan alettiin puhua kansainvälisestä ILO 169 -sopimuksesta, joka toisi suojaa alkuperäiskansakulttuurille.
Lehtola kirjoittaa, että tämän keskustelun myötä saamelaisuus alkoi kiinnostaa pohjoislappilaisia entistä laajemmin.
Ryhmästä käytetään usein termiä metsäsaamelaiset tai -lappalaiset. Käsitteen "statuksettomat saamelaiset" lanseerasi kasvatustieteen ja filosofian maisteri Erika Sarivaara Lapin yliopistosta väitöskirjassaan vuonna 2012. Siitä on tullut suosittu saamelaismääritelmän laajan tulkinnan kannattajien keskuudessa.
Lisää tietoa metsälappalaisista?
Keskustan lappilainen kansanedustaja ja paljon metsälappalaisten asiasta puhunut Eeva-Maria Maijala sanoo, ettei täysin ymmärrä, miksi kaikki eivät hyväksyisi metsälappalaisia vaaliluetteloon.
– Isoin ongelma on, että meidän asioista ei ole niin paljoa tietoa. Pelätään, että olemme suomalaisia, jotka ovat valloittamassa saamelaiskulttuurin.
Maijala sanoo kunnioittavansa tätä pelkoa, mutta kertoo, että moni metsälappalainen olisi kiinnostunut opiskelemaan esimerkiksi inarinsaamen kielen. Ryhmän alkuperäiseksi kieleksi mielletty keminsaame on sammunut.
– Me haluamme käyttää aikaa yhteisten asioiden hoitamiseen, hän sanoo.
Tiedonkeruu metsäsaamelaisista ei kuitenkaan ole saamelaiskäräjien prioriteettilistalla. Saamelaiskäräjien resurssit kuluvat käräjien puheenjohtajan Tiina Sanila-Aikion mukaan pitkälti Suomessa yhä puhuttavien saamen kielten aseman vahvistamiseen.