Keskenmeno on yleinen, mutta vaiettu tapahtuma. Ainakin 15 prosentissa kaikista raskauksista tapahtuu keskeytyminen. Eri lähteistä riippuen osuus voi olla jopa 25 prosenttia. Suurin osa näistä todetaan ennen 12 raskausviikon täyttymistä.
Keskenmenon kokenut joutuu osaksi tilastoa, johon tuskin kukaan haluaisi kuulua. Valitettavasti terveydenhuollossa helposti unohtuu se, että vaikka keskenmeno on lääketieteellisenä ilmiönä yleinen, se ei ole sen kokevalle yleinen. Jokainen keskenmenon kokenut on yksilö, joka pitää myös kohdata yksilöinä, joille on tapahtumassa jotain, mitä tuskin kukaan tuleva vanhempi toivoisi.
Epävarmuus ja -tietoisuus on valtavaa niiden viikkojen aikana, kun kaiken keskellä pitäisi osata arvioida omaa vointia ja sitä, mikä on normaalia odotellessa raskaustestin muuttumista negatiiviseksi. Tiedon etsintä keskenmenon syistä, oireista ja mahdollisista jälkiseurauksista jää itselle.
Kaikki nämä ovat todella isoja kuormitustekijöitä jo muutenkin raskaassa tilanteessa. Moni keskenmenon kokenut kärsii traumaperäisen stressihäiriön oireista ja ahdistuksesta, eikä oireilu rajoitu vain suoraan keskenmenon jälkeiseen aikaan, vaan voi kestää kuukausia tapahtuneen jälkeen.
Miten voisimme paremmin auttaa keskenmenon kokenutta tai sen kohdanneita pariskuntia? Kohdataan heidät yksilöinä eikä vain osana yleistä joukkoa. Annetaan heille apu, minkä he tarvitsevat, eikä odoteta, että tilanne kärjistyy ja ongelmat muodostuvat vaikeammin hoidettaviksi.
Keskenmenon hyvällä hoidolla ja tarjoamalla riittävä tuki tapahtuneen läpikäymiseen voitaisiin ehkäistä jopa työkyvyttömyyttä. Parhaassa tapauksessa syntyvyyskin voisi nousta, kun ihmisten ei tarvitse pelätä joutuvansa pärjäämään yksin mahdollisen keskenmenon sattuessa.