Kemin kirkossa on viime aikoina kaikunut kummia haamuääniä. Henkimaailman olennoista ei kuitenkaan ole kyse, vaan väsymystään parvella huokailevat 82 vuoden ikään ehtineet urkuvanhukset.
Haamuäänistä on tullut viime vuosina toistuva vaiva: kun kanttori haluaisi soittaa hiljaa, urut saattavat omia aikojaan lyödä äänet täysille.
–Pillien alla on nahasta ja puusta tehdyt pienet palkeet, jotka alkavat iän myötä mennä rikki. Ohut nahka ohenee entisestään vuosikymmenten saatossa ja lopulta repeää. Kun reikä on tarpeeksi iso, palje lakkaa toimimasta ja pilli palkeen yläpuolella alkaa soida itsestään, selittää seurakunnan vastaava kanttori Aki Tyni .
–Vähän niin kuin laittaisit olohuoneeseen valot, mutta johdot ovatkin sekaisin ja valot syttyvät myös makuuhuoneeseen.
Sotkamon Urkurakentajat Oy:n Kalevi Määttä asettaa nahkapaikan ilmaputkeen, joka kulkee palkeesta ilmalaatikkoon.
Puolivuosittaisessa perushuollossa urkuja viritetään ja pikkuvikoja korjaillaan. Nyt paikataan pahimpia soraääniä aiheuttavat reiät, mutta pihinästä ja puhinasta päästäisiin eroon vasta isommalla korjauksella.
–Kunnon remontti on ollut jo monta vuotta haaveissa, Aki Tyni sanoo.
Vuonna 1935 rakennettujen urkujen palkeita ei ole täysin vaihdettu koskaan, joten se pitäisi tehdä mahdollisimman pian. Kemin kirkon uruissa on 2 500 pilliä ja tuhatkunta paljetta, joten ihan pikkuhommasta ei ole kyse.
–Rahaa ei vain ole ollut niin isoon projektiin. Seurakunnalla kun on muitakin korjauskohteita ja rahareikiä, Tyni toteaa.
Palkeet tehdään käsin yksitellen ja työvaiheita on 16, joten kappalehinta on suuri. Urakka tekisi huomattavan loven seurakunnan budjettiin ja veisi monta kuukautta.
–Sillä rahalla saisi kerrostaloasunnon, Tyni kuvailee.
Urkuammattilaiset alkavat olla katoava luonnonvara. Siinä missä vielä 30 vuotta sitten urkurakentamoja oli Kalevi Määtän mukaan seitsemän ja työntekijöitä niissä toistasataa, on ammattilaisten määrä tipahtanut lähes kymmenesosaan. Rakentamoja on tällä hetkellä kolme ja ammattilaisia alle kaksikymmentä.
Useimpien alan ammattilaisten taustalla on käsi- ja taideteollinen koulutus, mutta urkujen salat avautuvat vain työssä oppimalla.
–Vaatii 3–5 vuotta, että ihmisen voi lähettää itsenäisesti töihin. Ongelma on, että monikaan ei ole valmis sellaiseen prosessiin, kun ei tiedä, onko se taloudellisesti järkevää, Määttä huomauttaa.
Alan pienenemisen taustalla on myös positiivinen syy: nykyään rakennetaan niin hyviä urkuja, etteivät ne vaadi paljonkaan uusimista.
–Sota-ajan jälkeen 70-luvun loppupuolelle asti on rakennettu varmaankin Suomen huonoimmat urut. Materiaalit olivat huonoja ja kun rakennettiin paljon, myös laatu oli huonoa, Määttä toteaa.
Nykyisin muoviosat on jätetty pois ja palattu vanhoihin, kestäviin materiaaleihin, rautaan ja nahkaan.
–1600-luvulla samaan tapaan rakennettuja urkuja on vielä täysin hyvässä kunnossa.