Keskiviikkona käynnistyvä Runoi.-tapahtumakokonaisuus kattaa lähiviikoille sarjan runous- ja sanataidetapahtumia. Lappilaislähtöinen runoilija Heli Slunga on yksi huomenna Wiljamissa käynnistyvän TÄ!-kulttuuriklubin vieraista. Perjantaina hän esiintyy kirjailijavierailulla pääkirjastossa.
Uusi Rovaniemi haastatteli Slungaa sähköpostin välityksellä.
Heli Slunga, miten sinusta tuli runoilija?
– Minä kai synnyin runoilijana. Se outo tietoisuudentila josta runot syntyvät, yhtäkkinen vierauden, hulluuden, unen, suuren absurdin pilan tunne, jossa runot muotoutuvat itsekseen, on aina liikkunut minun lävitseni. Sen aikana todellisuus alkaa tarjota yksityiskohtia ja oivalluksia, jotka tavallisessa tietoisuudentilassa pysyvät piilossa. Runouteni on niiden havaintojen kirjaamista.
Tämä tietoisuudentila on oikukas eikä sitä saa pakottamalla päälle, ainoastaan altistamalla itsensä ja uskaltamalla kokea kaikenlaista. Ja rakastamalla.
En ikinä ajatellut runoilijuutta ammatiksi, mutta ajauduin siihen erinäisten käänteiden kautta.
Kirjoittanut kyllä olen siitä lähtien kun opin kirjoittamaan.
Hurjaa, kaunista, yönmustaa, alastonta, haurasta. Muun muassa näillä adjektiiveilla on luonnehdittu tänä keväänä julkaistua ruinokokoelmaasi Kehtolauluja kuoleville. Kuinka itse kuvailisit teosta?
– Minua aina hämmentää se, että kriitikot eivät näe huumoriani, vaikka sitä on joka ikisellä sivulla, vaan aina väitetään synkistelijäksi. Samoin feministiksi leimaaminen ärsyttää. Kirjoitan ja asun sillä paljaan ihmisyyden tasolla, missä ideologiat eivät enää säily hengissä.
Kehtolauluja kuoleville on itsepetoksessa ja valheissa elämisen lopettamisen ja putoamisen kuvaus. Itsepetos koskee monia eri osa-alueita: elämää, jumalaa, ihmissuhteita ja niin edelleen. Uskon, että lähtökohtaisesti jokainen ihminen pettää täällä itseään omilla luulemisillaan, ja totuuden eteen joutuminen on hurja ja vakava eksistentiaalinen kriisi.
KK:ssa purin omat uskomukseni ja toivon, että siitä on apua vastaavaan prosessiin joutuneelle. Uteliaisuus tappaa kissan, mutta kuten mystikkorunoilija Rumi sanoo: kuole ennen kuin kuolet. KK on velkaa myös Unamunon Traagiselle elämäntunnolle.
Perjantain kirjailijavierailussa sinua haastattelee Timo K. Mukka -seuran varapuheenjohtaja Eetu Kangas. Millainen suhde sinulla on Mukan tuotantoon?
– Mukka olin minulle tärkeä kirjailija teini-ikäisenä ja tunnustan Mukan väkevän vaikutuksen myös omaan työhöni. Kirjailija kirjoittaa aina suhteessa traditioon ja Mukka raivasi tietä meille hänen jälkeensä kulkeville, jotta voisimme jatkaa hänen perintöään ja palvelustehtäväänsä tabujen rikkojana ja yhteisön haavojen esiintuojana.
Olet varttunut Tervolassa. Millaisissa tunnelmissa saavut sen naapuriin Rovaniemelle?
– Rakastan Lappia ja Rovaniemellä tuli pyörittyä paljon teini-ikäisenä. Joten tunnelmat ovat kotoisat ja iloiset.
– Minulla oli edellisen runokokoelman, Orjan kirjan aikaan, mahdollisuus tehdä isoja spektaakkeleita runoesiintymisistä, sillä minut valittiin Oulussa Vuoden taiteilijaksi 2013. Rakensin kirjan estetiikan myös lavalle muun muassa burleskin, tulitaiteen ja musiikin voimin. Nämä naamiohuvit olivat tuolloin tarpeellisia, mutta nyt KK:n kanssa olen siirtynyt minimalistiseen esiintymiseen, sillä kirja on nimenomaan naamioiden pois riisumista. Lavalla on vaan ihminen ja kirja.
Kun kirjoitusprosessi on kiivaimmillaan, pidän yleensä esiintymisistä taukoa, sillä tuossa vaiheessa sitä on liian auki sosiaalisiin tilanteisiin.
Sinulta on julkaistu neljä runokokoelmaa vuosina 2008–2018. Kaksi vuotta sitten ilmestyi romaani Lapin Lolita, jonka kirjoitut yhdessä Jaana Seppäsen kanssa. Millainen oli loikka runoudesta proosaan? Entä onko suunnitelmissasi jatkaa runon, proosan vai molempien parissa?
– Proosa ei ole minulle luontevaa vaan romaanin universumin rakentaminen piti todella opetella sana kerrallaan. Lolita kirjoitettiin noin viisi kertaa uudestaan ja sen jälkeen olimme Jaanan kanssa molemmat hyvin väsyneitä. Mutta struktuuri tuli todella opeteltua! Romaani on kuin pystyttäisi talon, ja jos yksi seinä on vino, koko paska kaatuu. Runous on taas kuin maalaus, jonka läpi parhaimmillaan tihkuu jotain universaalia. Mieluummin maalaan kuin rakennan, mutta Lolitassa nautin erityisesti tyylitellyn murteen käyttämisestä. Pohjoisen ihmisten sanavarasto on hurja ja rikas.
En tiedä vielä, haluaako seuraava kirja olla proosaa vai runoutta. Koen kirjoittamisen pikemminkin niin, että seuraan vaistollani sitä kieltä ja muotoa jolla kirja haluaa syntyä tänne, sen sijaan että tekisin valmiin suunnitelman jota lähden toteuttamaan.