"Oli tammikuinen lauantai, kello vähän vaille yhdeksän. Seisoimme Tampereen yliopistollisen sairaalan ovella. Pelotti kohdata tuleva. Mielessäni oli vain ajatus, etten haluaisi luopua.
Tyttö liikkui tomerasti. Silitin lempeästi vatsaani ja sanoin rakastavani. Otimme muutaman askeleen, ja minut valtasi pakokauhu. Halusin juosta niin kauas, ettei kukaan saisi kiinni. Niin kauas, että tyttömme olisikin terve. Että tämän kaiken voisi unohtaa.
Pahin pelkoni oli menettää lapseni. Nyt kävelin kohti tilannetta, jossa lapsi vietäisiin minulta. Pohjaton suru oli vallannut mieleni. Tuleva synnytys pelotti, olihan hän esikoisemme. En tiennyt, mitä odottaa ja miltä se tuntuisi."
Ei äitiyslomaa
Tammikuussa lapsensa menettänyt Noora Raitanen joutui tekemään raskaan päätöksen abortoida esikoistyttärensä raskausviikolla 22. Lapsella oli niin vakava keskushermostollinen poikkeama, että mahdollisuuksia elämään ei ollut. Kuolema oli väistämätön.
Raitanen ja hänen miehensä päättivät, että ainoa inhimillinen ratkaisu olisi keskeyttää raskaus eli tehdä abortti. Näissä tilanteissa abortti tapahtuu käynnistämällä synnytys ennenaikaisesti.
Raitanen olisi ollut yksi ensimmäisistä äideistä, jotka hyötyvät vuoden alussa voimaan tulleesta lakimuutoksesta, jos hän olisi tiennyt asiasta. Muutoksen ansiosta kaikki äidit, joiden raskaus on kestänyt vähintään 154 päivää eli täydet 22 viikkoa, ovat oikeutettuja äitiyslomaan. Raitanen jäi tästä vain parin päivän päähän.
Aiemmin äitiyslomaan olivat oikeutettuja vain ne äidit, jotka olivat kokeneet kohtukuoleman tai keskenmenon 154 päivän jälkeen. Jos vanhemmat päättivät keskeytyksestä itse, yleensä säästääkseen sikiötä enemmältä kärsimykseltä, oikeutta äitiyslomaan ei ollut.
"Olen pahoillani"
Raitasen kohdalla kaikki sujui aivan oppikirjan mukaan – aina rakenneultrapäivään asti. Rakenneultra on raskauden puolivälin tienoilla tehtävä ultraäänitutkimus. Siinä sikiö on jo sen verran kehittynyt, että puutteet fyysisessä kehityksessä alkavat näkyä.
Raskaus oli hieman yli puolenvälin, vatsa pyöristynyt. Rattaatkin oli jo hankittu. Esikoisen tuloa odotettiin hartaasti.
Kätilö kävi rakenteita yksi kerrallaan läpi, ja kaikki näytti hyvältä. Raitanen ehti jo huokaista helpotuksesta, kunnes kätilö siirtyi tarkastelemaan päätä. Hän mittasi ja mittasi tiettyä kohtaa aivoista huolestunut ilme kasvoillaan.
Sitten kuului lause, jonka Raitanen muistaa loppuikänsä:
– Olen pahoillani, mutta olen löytänyt vakavan keskushermostollisen poikkeavuuden.
Tilanne tulee eteen yllättäen
Tampereen yliopiston dosentti Anna Liisa Aho tekee tutkimusta sikiöperusteisen raskaudenkeskeytyksen kokeneista äideistä.
– Se on rankka prosessi, joka tulee eteen yllättäen. Päätöksen tekemiseen on aikaa muutamasta päivästä pariin viikkoon, kun selviää, että odotettu lapsi ei olekaan elinkelpoinen.
– Äiti lähetetään silloin lisätutkimuksiin, ja hän pyytää Valvirasta lupaa aborttiin. Asian kuulemisesta alkaa pyörremyrsky, johon kuuluu lukuisien lupien anomista ja myöntämistä: keskeytyslupa, ruumiinavauslupa, hautauslupa. Samaan aikaan mielessä myllertävät sokki ja suru. Ikään kuin tässä ei vielä olisi riittävästi, nämä äidit jätetään yleensä täysin vaille henkistä tukea.
Ahon mukaan tällaiseen raskaudenkeskeytykseen liittyvä syyllisyys on suuri. Osa antaa asioiden edetä omalla painollaan. He synnyttävät lapsen täysiaikaisena tai odottavat siihen asti, kunnes tapahtuu keskenmeno. Joka tapauksessa äiti joutuu synnyttämään lapsen, mikä tekee tilanteesta entistä raskaamman.
Suurin osa tutkimukseen päätyneistä oli evankelisluterilaisen kirkon jäseniä tai uskonnottomia. Aho pitää mahdollisena, että uskonnollisista yhteisöistä tulevat eivät päädy aborttiin.
Pahinta on lapsen parahdus syntymän jälkeen
Aho kertoo, että yksi pahimpia hetkiä on vauvan ensimmäinen parahdus syntymän jälkeen. Siinä kohtaa moni vanhempi miettii, että "apua, mitä olenkaan mennyt tekemään". He pitävät itseään murhaajina.
Useimmille äideille tulee yllätyksenä ensinnäkin se, että he joutuvat synnyttämään lapsensa, ja toiseksi se, että lapsi syntyy useimmiten elävänä.
– Tavallisessa synnytyksessä äidit kestävät kipua paremmin, koska syntymä on pohjimmiltaan iloinen tapahtuma ja kipu on enimmäkseen fyysistä. Aborttisynnytyksissä on läsnä sekä henkinen että fyysinen tuska, kuvailee Aho.
Näissä tilanteissa on erittäin suuri mielenterveyden romahtamisen riski, joka olisi ainakin osittain ennaltaehkäistävissä riittävällä tuella.
Tutkimukseen osallistuvista naisista 97 prosenttia koki, että tuen tarve on selvästi suurempi kuin perinteisessä synnytyksessä.
He toivoivat, että diagnoosin myötä tarjottaisiin automaattisesti keskusteluapua. Edes neuvolasta ei otettu yhteyttä sen jälkeen, kun viimeinen neuvolakäynti oli tehty. Äidit olisivat tarvinneet enemmän tietoa lapsen elinmahdollisuuksista ja sairaudesta päätöksenteon tueksi, ja he toivoivat, että puolisot otettaisiin paremmin huomioon.
– Olipa kyseessä lapsen kohtukuolema, tapaturma tai mikä tahansa, aina vanhemmat syyllistävät itseään, vaikka ei olisi syytä, muistuttaa Aho.
– Geneettisen abortin kohdalla syyllisyys on vielä tavallista voimakkaampi, koska vanhemmat joutuvat elämään sen päätöksen kanssa, että ovat itse päättäneet lopettaa lapsensa elämän.
Alueelliset erot suuria
Alueelliset erot äitien kohtelussa ovat huomattavia. Noora Raitanen oli siinä mielessä onnekas, että Tampereella sikiöperusteisen abortin kokevat osataan huomioida.
"Hoitohenkilökunta otti meidät lämpimästi vastaan osastolle, ja hoitava kätilö huomasi jännitykseni. Muistan hänen puristaneen minua tiukasti olkapäästä ja luoneen minuun uskoa. Minulle annettiin aikaa eikä kiirehditty käynnistyslääkkeiden kanssa. Juteltiin ja käytiin läpi tulevaa. Sairaalapastori tiesi meidän odottavan häntä, kunhan tyttö syntyisi.
Synnytys käynnistettiin, ja minulla oli turvallinen olo osaavan hoitohenkilökunnan käsissä. Tunsin tytön liikkeet edelleen supistusten välissä. Pelkäsin ja tiesin kuitenkin koko ajan jonkin liikkeen olevan viimeinen."
Valokuvat ovat tärkeitä muistoja
Tutkimuksessa nousi esiin, että vanhemmille on hyvin tärkeää saada hyvästellä lapsi. He toivoisivat etukäteen tietoa, miltä lapsi suurin piirtein näyttää ultraäänen perusteella.
Vaikka lapsen näkeminen syntymän jälkeen on vaikea hetki, moni vanhempi kertoi, että se oli myös helpotus. Kun vanhemmat näkevät, että lapselta esimerkiksi puuttuu puoli päätä, se vähentää syyllisyyttä.
Toinen tärkeä seikka on, että syntymästä tehdään samanlainen tapahtuma kuin muidenkin lasten syntymästä.
Lain mukaan 22-viikkoinen tai yli 500 gramman painoinen sikiö tulee haudata kuten muutkin. Hautaaminen ja muut kuolemaan liittyvät rituaalit ovat vanhemmille tärkeitä, koska ne auttavat käsittelemään tilannetta. Jotkut ovat surutyönään nikkaroineet itse pienen arkun lapselle.
– Valokuvat ovat tärkeitä muistoja vanhemmille ja sisaruksille. Jotkut äidit pelkäsivät lapsen näkemistä niin, että jättivät mieluummin katsomatta. Näille äideille oli tärkeää, että he saattoivat katsella myöhemmin kuvaa, kun tunsivat itsensä siihen henkisesti valmiiksi, sanoo Aho.
"Osa sielustani jäi sairaalaan"
"Illalla tyttäremme syntyi. Huoneen täytti syvä hiljaisuus. Hän näytti niin pieneltä ja kauniilta. Täydelliseltä rakkaalta lapseltamme.
Sairaalasta poistuessa tuntui kuin osa sielustani olisi jäänyt sinne. Raskausvatsan tilalla oli vain tyhjä nahkapussi. Syli ammotti tyhjyyttään.
Tapahtuneesta on nyt yli kaksi kuukautta. Suru ja kaipaus kulkevat päivittäin mukanani – välillä todella kipeänä puristuksena rinnassa ja välillä vain pienenä pistona sydämessä. Joinain hetkinä pystyn muistelemaan tytärtämme hymyillen.
Keskusteluapu Taysin kautta oli ensiarvoisen tärkeää tapahtuneen jälkeen. Myös vertaistuen löytäminen Käpy-ryhmästä auttoi. Ymmärsin, etten olekaan yksin, vaan näitä tapahtuu yllättävän paljon. Niistä ei vain puhuta avoimesti.
Tunteet ovat vaihdelleet vihan ja epätoivon kautta katkeruuteen ja suruun. Raskaana olevat ahdistavat. Tunnen kateutta siitä, että minun piti synnyttää kuollut lapsi, vaikka muut saavat terveitä ja eläviä lapsia.
Jotenkin sitä on luovinut päivästä toiseen, kun tajusi, ettei tästä tarvitsekaan selvitä. Asian kanssa täytyy vain opetella elämään. Meille ei syntynytkään lasta, vaan meille syntyi enkeli."
Noin 50 geneettistä aborttia vuosittain
Suomessa tehdään vuosittain noin 10 000 raskaudenkeskeytystä, joista 96 prosenttia tehdään elämäntilanteesta johtuvista syistä.
Ilman byrokratiaa raskaus voidaan keskeyttää ennen viikkoa 12, ja 94 prosenttia keskeytyksistä tehdään tuossa ajassa.
Sosiaalisista eli elämäntilanteesta johtuvista syistä tehtävä abortti on mahdollinen Valviran luvalla viikolle 20 asti.
Viikoilla 20–24 ainoa Valviralle kelpaava syy on luotettavan tutkimuksen avulla todettu vaikea sikiön sairaus tai ruumiinvika.
24. viikon jälkeen keskeytykseen vaaditaan syyksi äidin tai lapsen hengenvaara.
Vuonna 2017 Suomessa keskeytettiin 356 raskautta jonkinasteisen sikiövaurion vuoksi.
Tilannetta, jossa sikiön kehitys on niin voimakkaasti puutteellinen, että sillä ei ole mahdollisuuksia elää, kutsutaan sikiöperusteiseksi raskaudenkeskeytykseksi tai geneettiseksi abortiksi. Niitä tehdään Suomessa vuosittain noin 50.
Raskaudenkeskeytys eli abortti on sanana voimakkaasti latautunut. Sikiöperusteisen abortin kokeneet äidit eivät yleensä pidä sanasta, sillä se viittaa helposti siihen, että lapsi olisi ollut ei-toivottu.
