Ka­la­hom­hiin

-

Liukkosen Ville taputteli hyäntahtosesti olale ja toivotteli taasenki tervetulheeksi viikom päästä. Ville ei seisonu koskhaan käsi koukussa, ei vain. Soli herrasmies. Se ootteli rauhassa ko sai ulsterin autettua juokahleen pääle, että se käsittäs itte , se juokale, alkaa kaivelehmaan housuntaskujansa ja ojentelheen pikkurahoja Villele. Sitte könythiin kartanolle Kievarista ja alethiin arvuutelehmaan siinä huojuessa, että kukhaan solis niim pörrö eli rohki rohkea pirssimies, että lähtis traakaahamaan meäkki kothiin. Ja aina se joku löyty.

Se oli jo sev verran kevättalvea, että aurinko pikkusen lämmitti. Kampraatin koin vintile kokkoinuthiin hunteeraahmaan, että millekhään sitä kesälä alettas. Töihin häätys päästä, jonkulaisheenkhaan homhaan. Sitei Kantomaanpäässä isomin ollu pullaa työvoimasta elikkä suuremin töitä tarjola ja sen se met havattimma, että rohki ulkomaile hääymä suunistaa. Helsinki elikkä muu tuomonen suurempi kylä Suomessa ei isomin kiinostannu. Vaihtoehot olit vähissä; Ruothiin emmä halvahneet ja Neuvostoliithoon emmä päässeet emmäkä tohtihneekhaan lähteä.