Entinen kämppäkaverini Lontoosta kävi hiljattain luonani kylässä. Varoitin häntä siitä, että täällä saattaa tulla puolentoista viikon aikana tylsää, kun on viitisentoista vuotta asunut yhdessä maailman tunnetuimmista metropoleista. Kaveri huomautti, että yhteisistä ajoistamme on kulunut jo yli vuosikymmen ja vauhti on hänenkin osaltaan hiipunut. Toiveissa oli lähinnä luontoelämyksiä.
Saamansa piti: tuli patikointia metsäpoluilla, kierrosta kurussa, loimulohta nuotiolla, auringonlaskun ihailua vaaran päällä ja raikkaan veden nauttimista vuoristopurosta. Mahtuipa mukaan yksi reilun kilometrin korkuinen huippukin.
Lappia ja Pohjois-Norjaa kiertäessä oli paljon aikaa jutella. Aluksi vaihtaa kuulumisia ja kerrata viime vuosien käänteet, sitten pohdiskella elämää pintaa syvemmältä.
Ystäväni tekee hyväpalkkaista luovaa työtä tietokoneen ääressä. Työpäivän jälkeen hän hakee ravintolasta ruokaa kotiin, koska ei ehdi kokata, sillä kotona odottaa toinen projekti, joka pitää sisällään lisää ruudun tuijottelua.
Rahaa tulee, mutta elämä on yksitoikkoista. Kotoa julkisilla liikennevälineillä töihin, töistä ruokapisteen kautta takaisin kotiin. Viikonloppuisin kavereiden tapaamista pubissa. Pelkistettynä: elämää erilaisissa laatikoissa.
Halkaisijaltaan kymmenien kilometrien laajuisessa betonikompleksissa unohtuu, miten hyvää luonto tekee. Kaverille oli elämys pelkästään seistä hiljaa metsässä, jossa ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Hiljaisuus oli jopa pelottavaa, kun siihen ei ollut tottunut.
Aloin miettiä mitä kaipaan suurkaupunkielämästä. Menotarjonta on luonnollinen vastaus, livemusiikin ystävälle Lontoossa on jonkin verran enemmän vaihtoehtoja kuin Rovaniemellä. Toisaalta vuosien karttuessa menotkin houkuttelevat aina vain vähemmän.
Ilmansaasteita ei ole ikävä. "Black bogeys" – vapaasti suomennettuna mustat räkäklimpit – on lontoolaisten termi sille, kun niistäessä nenäliinaan tarttuu ensimmäisenä mustaa.
Mikäs täällä maailman puhtainta ilmaa hengitellessä.
Ihmisvilinä, jota aikanaan rakastin, tuntuu nyt ahdistavalta ajatukselta. Se, että kadulla täytyy kävellä siksakkia pystyäkseen etenemään, ei houkuttele enää alkuunkaan. Eikä se, että samassa kaupungissa asuvien ystävien luo saa parhaimmillaan taittaa matkaa puolitoista tuntia yhteen suuntaan.
Tätä nykyä , luontoreissuilta palatessa, Rovaniemikin tuntuu ajoittain liian vilkkaalta. Tosin kaikki on suhteellista. Ystäväni kommentti parin tuhannen ajokilometrin jälkeen, kaupungin valojen jo näkyessä, kuului: "Mietin koko ajan, että palaamme takaisin urbaaniin sykkeeseen, mutta mehän olemme edelleen keskellä ei-mitään."