Lähikaupan vegeosasto ammottaa tyhjyyttään. Kuntosalilla jonotetaan kenkätelineelle ja saunassa istutaan pylly vasten pyllyä pum pum. Työpaikkojen Yhteishenget ovat ryhtyneet Räyhänhengiksi kollektiivisen nikotiinittomuuden ja holittomuuden tähden. Joogakurssit on loppuunmyyty ja kirjastossa kaikelle lukemisenarvoiselle on ihmisiän mittainen jono. Älypuhelinpelleily kohtasi haastajan, kun jengi päätti selata sata nidettä per nenä ainaisen saittisurffauksen sijaan.
Sinänsä suurenmoista. Jos maailma jotain tarvitsee, niin lisää tällaista intopiukeilua!
Niin, ja tutkivaa journalismia. Minä suoritin journalistisen tutkimusmatkan Korundissa loppiaisena. Lähestyin 100-vuotiasta Suomea juhlimaan tullutta kylänväkeä ja kysyin: Mitäs olette lupailleet tälle vuodelle, nyt kun juhlavuoden teemakin on ’Tehemä yhesä’?
Vastaukset olivat isosti inspiroivia ja kauas kurkottavia, mutteivät missään nimessä liialla innovatiivisuudella imellettyjä. Lupailtiin lyömätöntä lihaskuntoa, järkkymätöntä mielenrauhaa, lipsahtamatonta lihattomuutta, absoluuttista absolutismia ja ehdottoman ekologista elämäntapaa. Ei siis mitään uutta tammikuun taivaan alla. Omalla kohdallaan kukin kai toivoo, että joskus, edes yhden himskutin kerran, hyvä startti ei johtaisi takaisin lähtöpisteeseen.
Toivoa sopii. Toivossa on hyvä elää, tiesi lapamato. Joskus tosin saattaa huomata, että vasta liiallisesta lupailusta luopuminen johtaa toivottuihin lopputuloksiin. Niin kävi ystävälleni. Hän lupasi, ettei enää lupailisi liikoja, eikä kiristäisi pinnaa itsekurin tavoittelun tähden.
Viimeksi neiti oli testannut jo kansanperinteeksi muodostunutta tipatonta tammikuuta. Kokeilu oli paradoksi: Suoritus napakymppi, lopputulos täysi fiasko. Omia sanojaan lainaten: "Ensin oltiin kuukausi ilman ja sitten ryypättiin kymmenen päivää putkeen." Inhimillinen ilmiö, vai mitä? Testi tuomitsijoille: Älä ajattele pinkkiä elefanttia olohuoneessa. Mitä ajattelet?
Minä aloin asioikseni ajatella asioita, joita olen elämässäni erehtynyt lupailemaan. Mitä itselleni, mitä muille? Mitkä lupaukset ovat niitä, joiden pohjan petettyä putoan vain minä, ja mitkä taas tyhjiin rauetessaan koskettavat myös jotakuta toista?
Olen jättänyt lunastamatta lukuisia lupaamiani jälleennäkemisiä ja yhteydenottoja, sekä ystävän koiran ja lapsenhoitokeikat. Se harmittaa. Lupaan yrittää parantaa tapani. Olen myös pyörtänyt puheeni veganismista, tiukkojen treeniohjelmien noudattamisesta ja satasivuisten kirjalistojen suorittamisesta. Ei haittaa. Suorittamiseksi meni, joten annoin olla.
Sanotaan, ettei pidä luvata mitään mitä ei voi pitää. Väärin. Pitää vain tietää ero, tehdä rajanveto: Mitkä lupaukset ovat vain oma ja leikin asia ja mistä taas on paree pitää kynsin hampain tappiin asti kiinni?
Itse asiassa, tämän juhlavuoden teema ei ympäripyöreydessäänkään ole yhtään pöllömpi. Jospa yritettäisiin ’tehä enempi yhesä’. Annetaan lauteilla ja laduilla tilaa ja jätetään nyhtökauraa kaverille kans. Kättä päälle?