Maria Paldanius
Kohtaus yksi: Ulkomaalaistaustainen pariskunta koikkelehtii City Hotellia kohti. Miehen käsivarsilla kohoaa pizzalaatikkotorni, joka alkaa uhkaavasti kallistua Pisaksi. Boksien kannet repsottavat siihen malliin, että täytteet voi päätellä tien toiselta puolelta asti.
Seison Uiton edessä odottamassa ystävääni ja mietin, antaisinko noille oliivien ja kinkun ystäville äänimerkin. En ehdi. Joku ehtii ensin. Piston kohdalla pari kohtaa limpparia vahvempaa ilolientä nauttineen velikullan. Kohtaaminen on kullanarvoinen. Humalatilasta huolimatta mies haistaa paitsi pizzan, myös vaaran.
”Hei teidän tavara tulee yli!” mies sammaltaa. Pariskunta pelästyy, ei sammalluksen vaan seikkailunhaluisen skinkan tähden. He pysähtyvät oikomaan eväitä ja kiittävät miestä murretulla suomella. Iloliemi on iloinen pelastettuaan polot pulasta ja kielistä inspiroituneena lohkaisee: ”Nou hätä bon apetit!”
Pari huikkaa heipat ja Liemiskä ui tien yli Uittoon. Hän pysähtyy eteeni ja toteaa: ”Hyvä kun ehdin hätiin.” Nyökkään rispektit sankariteolle. Miehen kadottua baarin uumeniin jään miettimään äskeistä, tuiki tavallista ja silti aivan ainutlaatuista tapahtumaa: Ihminen oli ihmiselle ihminen. Kaikista muuttujista huolimatta.
Kohtaus kaksi: Syvät huokaukset törmäilevät toisiinsa pankin aulassa. Minä olen numero 77. Pankkineiti palvelee numeroa 64. Nälkä kurnii. Vieressä rouva 79 järsii keksiä. Meinaan kuiskata bon apetit. Tulee mieleen pula-ajat. Tällaista se varmaan oli, jonottaa känttyä kuponki kädessä. Olla kuponki.
Samassa aulaan aineellistuu itkuinen nainen käsissään Everestillinen dokumentteja. Huippu horjuu. Huolehtija minussa huolestuu. Aion kysyä hädästä ja sanoa nou hätä. En ehdi. Joku ehtii ensin. Herrasmies nousee, ojentaa naiselle numeronsa ja antaa paikkansa. Nainen putoaa tuoliin. Ei aina tarvita sanoja. Ymmärrys riittää.
Kohtaus kolme: Olen kadottanut kaulakoruni. Konttaan pitkin kotia ja riuhdon matot ja taskut nurin. Potkin lunta ja pengon tienpenkkoja kuin mikäkin dyykkari. Sitten älyän soittaa paikkaan, jossa hilluin korunkatoamisiltana. Asiakaspalvelija hihkaisee: ”Täällä on! Joku nainen bongasi ja palautti.”
Jokunainen oli voivotellut asiaa ihan hartaudella: ”On niin kaunis ja kallis koru, ettei sovi jäädä hukkaan.” Pomppelehdin hakemaan hopea-aarteeni ja mietin: Tämä vasta on kultaa. Tämä sydämellisyys.
Elämme niin kummia aikoja, että omalle kohdalle osuva inhimillisyys ihmetyttää ja ystävällisyys yllättää. Tästä osoituksena on Facebookin ryhmä Positiivinen Rovaniemi. Ryhmä toimii oivana vastavoimana aikaamme leimaavalle röyhkeydelle ja pöyhkeydelle.
Parinakin heikkona hetkenä, kun jotkut ilkeilyt menivät ihon alle, livistin sinne. Ryhmästä löytyy ilahtuneita, inspiroituneita ja liikuttuneita kaupunkilaisia. Ihmisiä, jotka on huomattu ja huomioitu. Jotka itse ovat huomanneet ja huomioineet. Huomattavinta lienee se, miten suuri kohtaamisentarve ihmisellä on. Ja tarve uskoa siihen, ettei ihminen aina ole ihmiselle susi. Ei edes joka kerta.