Sairastuin hiljattain ja päädyin Lapin keskussairaalan päivystykseen pällistelemään. Siinä vierähti tovi jos toinenkin. Itse asiassa niin monta tovia ehti odotellessa kierähtää nurin niskoin, että päästyäni ulos talosta, olivat viisarit kirineet nelosesta yhdeksikköön.
Ei auta, tätä se on, sanoi yksi kanssakärsijä. Minä mietin: Miksi pitää olla? Miksei valtakunnan tärkeimpään instituutioon panosteta enempää? Viiden tunnin reissusta jäi käteen kanyyli ja resepti antibiootteihin. Rai rai.
Päästyäni pois piinapenkistä huokaisin helpotuksesta. Se oli virhe. Useimmiten se on. Ei pidä huokaista ennen kuin räjähtää. Lähdin kuumehorkassa kotia kohti mielessäni yksi helposti hoidettava välietappi: apteekki. Kairatien farmasian loisteputkivalot hohtivat pimeydessä kutsuvan näköisinä. Apu oli niin lähellä. Ja niin kaukana.
Ryskytin ovea kunnes ohikulkija huikkasi: Ne päivystää joka kolmas viikko! Valot olivatkin ikkunashoppailijoita varten. Kaivoin kännykän ja sormeilin tieni internetiin. En löytänyt tietoa siitä milloin tässä puljussa päivystettiin viimeksi ja kuka lohduttaisi Nyytiä nyt. Olematon matikkapääni ajautui lopullisesti raiteiltaan kohdattuani niin monitulkintaisen päivystyskalenterin, että sen ratkaisemiseen olisi tarvittu Sherlock Holmes piippuineen ja luuppeineen.
Olin varma, että Sampokeskuksen apteekissa ollaan hereillä. Marssin voittajanelkein liukuovista sisään. Se oli virhe. Ei pidä leikkiä voittajaa ennen kuin matto vedetään alta. Ikkunassa oli ilmoitus: Päivystämme joka kolmas viikko. Eli milloin, hä? Pisteitä ropisi kuitenkin rehellisyydestä. Lasissa ei ollut päivystyskalenteria, muttei myöskään spottivaloja nostamassa peräpuikkojen ja Bepanthenien markkina-arvoa. Rispekt.
Tällä kertaa en ollut ongelmineni yksin. Samassa jamassa samaa jamaa manaamassa oli kipuileva raksahemmo, joka haasteli: On se nyt kele!
Alkoi kivunsieto olla koetuksella. Mietin, että oltaisiinpa Englannissa. Siellä särkylääkkeitä saa kaupan kassalta. Itku ryki ovella kuin joulupukki. Mietin, että kohta ei enää olla kilttiä tyttöä. Löimme kuumeiset päämme yhteen ja selvisi, että jäljellä oli yksi vaihtoehto. Hyppäsimme hemmon pakuun. Ironista kyllä, apu löytyi paikasta nimeltään Ilopilleri. Märällä rätillä naamaan: Ei itketä maanantaina, ei viitsitä murjottaa!
Tuntui kuin joku olisi tehnyt pilkkaa uuspaikkakuntalaisuudellani tai sairastumisellani. Tai testannut: Miten rollolaisia sitä ollaan, hä?
Nyt tervehdyttyäni on minun vuoroni haastaa: Miten iso rasite olisi asentaa päivystyskalenterit apteekkien ikkunoihin? Miten vaikeaa olisi ylipäätään tehdä avunsaannista hippasen helpompaa? Sairaanhoidon politiikasta enempää ymmärtämättä vedän mutkat suoriksi ja jollekulle herneen nenään S. Holmesin tapaan: "Yksinkertaista, tohtori Watson. Aivan alkeita."