Maria Paldanius
Nojaan Jätkänkynttilän sillan kaiteeseen ja tähtään kiikarikatseellani kaukaisuuteen. Oikealla puolellani palloilee joukko japanilaisia järjestelmäkameroineen ja vasemmalla yksi pubintuoma puolityhjine pulloineen. Tai ehkä se on puoliksi täynnä. Toivoa sopii. Koboltinsininen taivas kaartuu yllämme kuin silta-asentoon taipunut joogi. Pilvenriekaleet maalailevat taivaankantta mennessään ja joutsenpariskunta halkaisee horisonttiviivan keskeltä kahtia. Odotan revontulia. Olen turisti.
Alkaa tapahtua. Poskiluihin asti kiristetyn hupun sisältä maailmaa tutkiva tokiolainen kohottaa hanhenuntuvatoppatakin jäykistämän käsivartensa ja osoittaa Arktikumin suuntaan. Siellä tapahtuu. Puiden ylle on laskeutunut kullankeltainen huntu, jota valotekniikkaan perehtymätön voisi helposti luulla luonnonilmiöksi. Kamerat, käy. Naurahdan hyväntahtoisesti. Viimeisellä revontuliretkelläni minäkin innostuin urheilukentän valoista.
Englannissa asuessani sain osakseni ihastuneita huokailuja suomalaisuuteni tähden. Suomi on Briteissä kuuminta hottia. Matkailualaa opiskeleva ystäväni kertoi, että monet paikalliset elämystehtailijat markkinoivat Lappia revontulilla ratsastaen. Epätoivoisimmat, tai ehkä rohkeimmat matkanjärjestäjät mainostavat pohjoisen pakettilomia houkuttelevin mainoslausein: Jos et näe revontulia, saat rahasi takaisin! Haluaisin olla kärpäsenä katossa sinä päivänä kun asian tiimoilta käydään ensimmäinen oikeustaistelu. "En nähnyt." "Varmasti näit."
Tulee mieleen mummo. Mummo ja mummon legendaariset lauseet tulevat mieleeni monesti ja monesta. Muistan yhden talven kotikaupungissani Riihimäellä. Mummolla oli päähänpinttymä kolaamisesta. Pullakahvittelun lomassa äidinäiti puuskahti: "Koko ajan saa olla puskemassa lunta!" Minä katsoin ulos ja havainnoin, että maa oli kuiva ja maisema musta, eikä lunta ollut tullut päiväkausiin. Mainitsin asiasta. Mummo närkästyi vastalauseesta ja tiuskahti: "Koko ajan tulee. Sitä ei vaan aina näe!" Erotessamme huikkasin, että nähdään pian jos ei sokeiksi tulla. Eh heh.
Olen nähnyt taivaan tulet kahdesti elämäni aikana, eivätkä yökävelyni ole tuottaneet muuta tulosta kuin ennennäkemättömissä väreissä loimuavat silmäpussit. Ja samaan aikaan sosiaalinen media on täynnä revontulikuvia Rovaniemeltä. En tiedä missä vika. Silmissäni vai sijainnissa. Jätkänkynttilällä hypotermiassa hytistessäni mieleeni mateli muisto lähimenneisyydestä: Paikallinen hotelli haki revontulivahteja ja minä hain paikkaa vedoten vahvuuksiini.
Emävale numero yksi: Rakastan valvoa öisin. Kaksi: Tunnistan revontulien merkit vaikka silmät sidottuina. Toisaalta ihan hyvä, etten saanut paikkaa. Olisin herättänyt turistit milloin minkäkin loisteputken tähden. Toisaalta sääli: Brittiläiset matkanjärjestäjät olisivat olleet erikiitollisia.