Suunnitellessani muuttoa Etelä-Suomesta Rovaniemelle, minua varoiteltiin eritoten kahdesta asiasta. Arvatkaa huviksenne. Kyllä, oikein. Uhka numero yksi: Kylmyys. Muistan äidinäidin huomautuksen: ”Et sinä siellä tarkene, vilukissa.”
Kommentti sopii samaan kategoriaan vuosia aiemmin mummon huulilta lipsahtaneen letkautuksen kanssa. Vuonna 2011 muutin opintojen perässä Englantiin. Lähtökuopassa mummo kannusti: ”Pääseehän sieltä pois jos ei pärjää.” Aasinsiltaa rakentamatta lisäsi vielä perään: ”Ja varo, ettei juomiisi laiteta huumausaineita.”
Mummo oli tosi tv -formaattien kautta saanut lähituntumaa brittien opiskelijaelämänmenoon ja koki siten olevansa kyseisen aihepiirin erityisasiantuntija. Rovaniemen päihdemaailmaa valottavat dokumentit olivat onneksi jääneet kasikymppiseltä pimentoon.
Velipoika sen sijaan oli perehtynyt aiheeseen ja kiinnostustaan kömpelösti peitellen uteli: ”Sieltä saa kuulemma kaikenlaista?” Taisi olla retorinen. Tiesi, etten tietäisi. Tiesi, etten kokisi aihetta liioin jännäksi saati houkuttelevaksi. Vastasin, että sitä kai saa mitä hakee ja sen näkee mitä etsii.
Mutta entä jos ei näe mitään?
Uhka numero kaksi: Pimeys. Kuulin kauhutarinoita kaamoksesta. Paitsi kaamoksen kauhun itse kokeneet, myös ne, jotka eivät koskaan olleet uskaltautuneet kehä kolmosen yläpuolelle, varoittelivat pohjolan pimeydestä. Sydäntalven synkkä olisi kuulemma niin sakea, etten näkisi nenääni pidemmälle. Saamieni tietojen mukaan talvella täällä masennutaan, erakoidutaan ja kompastellaan kengännauhoihin. Aloin innostua, mikäli mahdollista, entistä enemmän.
Miksi pimeä ja kylmä nähdään ensisijaisesti uhkaavana ja ikävänä?
Onko hullua, jos ei koe sitä niin? Onko ihan pimeää, jos siitä nauttii?
Kävin hiljattain jutuntekoreissulla Huippuvuorilla. 1 770 kilometrin päässä Pohjoisnavalta sijaitsevalla saarella vallitsi pimeä aika. Ei siis kaamos. Vaan mørketid. Napapiirin alueen pimeyttä yhtään väheksymättä täytyy sanoa: Kyllä kaamos vähän kalpeni kasvoiltaan. Siinä missä Lapin polaariyö lupailee valonkajoa ja seitinohuita säteitä silloin tällöin, tarkoittaa mørketid miltei käsin kosketeltavaksi aineellistunutta pimeää. Sen tuntee ihon alla ja luuytimessä. Masokistille ja lappihullulle sellainen mørk ei ole mörkö vaan nautinto(aine).
Epikriisiini voisi kirjata: Toisen asteen lappihullu. Mitä pohjoisemmaksi menee, sitä tyytyväisemmäksi tulee.
Palattuani Rovaniemelle, tuntui kuin minut olisi puskettu ulos savupiipusta. Kevätaurinko edusti niin korkealta ja kirkkaana, että olin vetää kotipihassa lipat. Ajattelin ääneen: ”Onneksi ostin Huippuvuorilta jääpiikit. Tulevat tarpeeseen täälläkin.” Mummo olisi peukuttanut. Mieheni, joka myös pelasti minut kaatumiselta, kuiskasi: ”Täällä ne ovat nynnyjen juttu.”
Ja turistien.
Kai minä vielä vähän olen.