Jorma Nykäsen ratinvääntö oli päättyä Luttojoen Lounakoskella kesäkuisena aamuyönä 1962.
24-vuotias rovaniemeläinen ajoi rahtia lähes 90 suomalaisen kuorma-auton savotassa, jossa rakennettiin tie kuolanvenäläiseen korpeen, 167 kilometriä valtakunnanrajalta Ylä-Tuuloman voimalaitoksen työmaalle.
Sillä kertaa Nykänen oli lähtenyt Rovaniemeltä Neuvostoliittoon lastinaan 14 000 kiloa dynamiittia. Nuori kuljettaja oli saanut Vanajalleen poliisisaattueen rautatieasemalta napapiirille ja kuljetuspäällikkö Olli Hyvöseltä ohjeen, jota kannatti noudattaa: ”Poika,
älä nuku rattiin.”
Suloisessa suviyössä Nykänen körötteli jo 80 kilometriä itänaapurin puolella, kun hän näki edessään tienkaiteiden painuvan notkolle. Ohikiitävän hetken kuljettaja epäili unen painamia silmiään, ennen kuin astui jarrulle.
Dynamiitilla lastattu kuormuri pysähtyi vajaan autonmitan ennen rotkoa, jonka päältä kevättulva oli vienyt vastatehdyn tien mennessään.
– En viitsinyt kertoa vaimolle tapahtuneesta vuosiin, Jorma Nykänen tunnustaa.
Tapaus löytyy kirjasta Suuntana Ylä-Tuuloma, jonka Nykänen kokosi ja kirjoitti Rovaniemen Veteraaniautoilijoiden tuella.
Viitenä talvena ja kesänä sadat lappilaiset auto- ja konemiehet uurastivat suljetussa Neuvostoliitossa – keskellä erämaata ja suurvaltojen kylmää sotaa.
– Niin poikkeuksellista työmaata ei enää tule, Nykänen sanoo.
Ajokuntoon alle vuodessa
Suomalainen valtionyhtiö Imatran Voima ryhtyi vuonna 1961 rakentamaan Tuulomajoen latvoille Luoteis-Venäjän suurinta vesivoimalaitosta.
Siinä sivussa syntyi muutamaksi vuodeksi 4500 suomalaisen kylä, jossa oli kaikki palvelut kouluineen, sairaaloineen, teattereineen ja urheilukenttineen.
Mutta ensin sinne piti tehdä tie – Rajajoosepista Patunan kylään, jonka suomalaiset oppivat tuntemaan myöhemmin Ylä-Tuulomana ja venäläiset Verhnetulomskina.
Aikaa ei annettu hukattavaksi. Ensimmäinen suomalainen raivaustraktori jyristi itänaapurin puolelle maaliskuun 18. päivän aamuna 1961. Seuraavan vuoden helmikuussa tien piti olla läpiajettavissa, marraskuussa täysin valmis.
Tiesuunnitelma halkaisi asumattoman kairan. Ihmisestä kertoivat lähinnä kolttien kalmistot, sodanaikaiset korsut ja metsäkämpät sekä heikkokuntoinen tienpohja, jonka Luton miehet olivat kuokkineet everstiluutnantti Antti Pennasen johdolla jatkosodan vuosina.
Rovaniemeläiset Lasse Heiskari ja Pentti Uusipaavalniemi ylittivät rajan etujoukoissa. Kun automiesten ensimmäinen työpäivä oli tullut täyteen, he menivät kysymään työpäällikkö Valto Jaksolalta yökortteerin sijaintia.
Kirvesmiehet kopsivat kiireellä kasaan majoitusparakkeja, mutta ensimmäistäkään ei ollut vielä pystyssä. Siksi Jaksola saattoi luvata automiehille vaikka mitä.
– Nukkukaa aivan missä haluatte!
Heiskari ja Uusipaavalniemi kömpivät autoihinsa. Ne oli pakko pitää käynnissä läpi yön, kun pakkanen jytkähti 30 asteeseen.
Nahkakintas polttoainepumppuun
Luttojoen kevättulvat olivat yhtä rajuja kuin sydäntalvet hyytäviä.
Vuonna 1961 tulvat motittivat kolmeksi viikoksi Atslemin keskustukikohdan, jonne oli 64 kilometriä rajalta. Heinäkuuhun asti lettojänkien taakse pääsi vain veneellä tai hirsilautalla.
Lutosta oli paljon apuakin.
Tulvan laskettua kekseliäät tientekijät rakensivat kahdesta Oulusta rahdatusta proomusta aluksen, joka kastettiin Atslemin rannassa juhlallisesti Lutto 1:ksi. Siniristi mastossa liehuen lautta kyyditti itää kohti jopa kolmea kuorma-autoa yhtä aikaa, kunnes työmaata valvoneet isännät käskivät vetää lipun alas.
Vaikeat olot särkivät kalustoa päivittäin.
Ennen kuin Imatran Voima laittoi Ylä-Tuulomalle korjaamon, jossa ahersi toistasataa henkeä, auto- ja konemiehet saivat tulla toimeen enimmäkseen omin avuin.
Yhteishenki oli korkealla, mutta varaosat kaukana.
Juhani Vaaran Volvosta petti polttoainepumppu iltamyöhällä paluumatkalla Patunasta rajalle. Ankarassa pakkasessa hän kahlasi hylättyyn tukikohtaan, löi saunan lämpimäksi, leikkasi parhaasta nahkakintaastaan selkämyksen ja asensi sen polttoainepumpun uudeksi kalvoksi aamun valjettua.
Kintaskalvollaan Vaara ehti vielä samana päivänä Rovaniemelle.
Kolmannen maailmansodan pelossa
Suljetussa Neuvostoliitossa vierastyöläiset määrättiin elämään maan tavalla.
Suomalaiset saivat liikkua vain alueilla, jonka viranomaiset olivat rajanneet. Yhteydenpito paikallisiin oli kielletty, samoin valokuvaus, metsästys ja kalastus.
Luton riista- ja kalarikkaissa kairoissa säännöt eivät pidätelleet pyyntiverisiä työmiehiä, joilla oli nälkä. Varsinkin kelirikkoaikaan ruokakuljetukset seisoivat usein akseleita myöten mudassa.
Juhani Vaara ei tuntenut kalastukseen mitään vetoa, kunnes nälkä voitti ja hän löysi itsensä Luton varresta viskomasta uistinta.
Lainavirvelin siima sotkeutui rantapensaaseen, ja lopulta Vaara haki uimalla sen päässä sätkineen tammukan, jonka hän paistoi heti.
– En ole syönyt niin makeaa kalaa koskaan, Vaara sanoo kirjassa.
Rahdinajo voimalaitoksen työmaalle oli täydessä vauhdissa, kun kylmä sota kiristyi hyytävimmilleen Kuuban ohjuskriisissä lokakuussa 1962.
Autoilija Pentti Leinonen odotteli Rajajoosepissa radion ääressä, syttyykö kolmas maailmansota Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen uhkaillessa toisiaan ydinaseilla.
Kriisi laukesi, mutta Leinosta odotti kolkko ajo syysyössä Ylä-Tuulomalle. Viisi kertaa pimeydestä ilmestyi tielle sotilasjoukko, joka tarkisti hänen kuormurinsa.
Rajapuomilla joillakin virkamiehillä oli enemmän intoa kuin tolkkua.
Leinonen kuljetti kerran itään autollisen loisteputkia. Kuljettajan vastusteluista huolimatta neuvostovartija halusi tarkistaa lastin kapuamalla kuormapeitteen päälle kävelemään.
Lasin helinä kaikui Leinosen korvissa vielä kauan hänen ajaessaan Ylä-Tuulomalle kuormaa, joka kiinnosti enää vakuutusyhtiötä.
Enimmäkseen kohtelu rajalla oli asiallista, joskin tiukkaa. Autosta ei kestänyt heittää näkösällä edes tupakannatsaa.
Jorma Nykäsen dynamiittilastin naapurin rajamiehet päästivät tosin läpi vähääkään vitkuttelematta.
– Vetivät vain kättä lippaan sen näköisinä, että menisit siitä jo, Nykänen muistaa.
Ylä-Tuuloma
Pieni venäläinen kunta, jonne syntyi vakituinen asutus 1960-luvun alussa suomalaisten alettua rakentaa säännöstelypatoa ja tunnelivoimalaitosta.
Suomalaisten rakentamalle Ylä-Tuuloman tielle (167 km) tuli 37 siltaa (yhteensä 553 metriä) ja 3341 puhelinpylvästä. Sittemmin venäläiset ovat rakentaneet tien uudestaan vanhalle pohjalle.
Voimalaitoksen yläpuolella on tekojärvi, joka on suurimmillaan 745 neliökilometriä eli noin viisi kertaa Porttipahdan kokoinen. Nuorttijärven pinta nousi patoamisen myötä 32 metriä.
Ylä-Tuulomalla asui enimmillään 4500 suomalaista (1963). Kylän sairaalassa syntyi yli 40 suomalaislasta.
Suomalaiset palasivat kotiin voimalaitoksen valmistuttua 1965.
Sen jälkeen Ylä-Tuulomasta tuli kaupunkimainen taajama, joka tunnetaan Venäjällä nimellä Verhnetulomsk.
