"Lapsuuteni keskipiste oli Palokunnantalo, jonka yläkerrassa meidän perheellä oli asunto. Isäni Jaakko Erving (myöhemmin Etto) oli palopäällikkö ja johti palokunnan soittokuntaa. Hän oli saanut muusikon koulutuksen Pietarin konservatoriossa. Äitini Pirkko Erving (o.s. Pirttijärvi) oli talossa vahtimestarina ja usein töissä myös talon ravintolassa.
Palokunnantalo ei ollut vain palokunnan tukikohta, vaan siellä oli monenlaista toimintaa aamusta iltaan. Soittokunnan lisäksi talossa toimi harrastajateatteri, jota nimitettiin Rovaniemen teatteriksi. Teatterilla oli valtava puvusto ja paljon rekvisiittaa, jota kävimme penkomassa, kun aikuisten silmä vältti.
Isossa juhlasalissa pidettiin usein tansseja ja siellä kävi myös vierailevia esiintyjiä. Menetin uskoni taikuuteen jo varhain, kun eräs taikuri esitystä harjoitellessaan näytti, miten katsojia huijataan.
Portaikon pimennosta oli hyvä seurata alakerran tansseja tai muuta tapahtumia, mutta toisinaan meille lapsille annettiin määräys pysyä kotona. Silloin harrastimme onkimista.
Otimme pitkän narun, teimme sen päähän solmun ja laskimme narun ikkunasta alas. Heilutimme narua niin, että solmu osui ravintolan ikkunaan, joka oli suoraan meidän ikkunan alapuolella. Äiti tai joku muu sitoi naruun kiinni pullaa tai muuta makeaa ja me nostimme saaliin ylös.
Talossa harrastettiin myös painia, mutta siihen en osallistunut. En ollut erityisen urheilullinen enkä myöskään erityisen sosiaalinen.
Parhaimpia kavereitani oli Juhani Linnovaara , josta myöhemmin tuli taiteilija. Jussi kävi meillä melkein päivittäin ja hänen ensimmäinen repliikkinsä oli aina sama: onko kynää ja paperia. Sen jälkeen hän meni makaamaan lattialle ja alkoi piirtää.
Minä luin meille usein ääneen Kiljusen herrasväkeä tai jotain muuta hauskaa kirjaa. Meillä kotona oli paljon kirjoja, yhteensä neljä kaapillista. Kauppalan kirjastossa en juuri käynyt. Se oli kauppalantalon kellarissa ja minusta se oli ahdistava paikka.
Muistan hyvin, miltä kodin kirjakaapit näyttivät. Alaosassa oli umpiovet, yläovet olivat lasia. Ovissa oli avaimet, mutta minä sain lukea kirjoja vapaasti, vaikka ne kaikki eivät olleet lapsille tarkoitettuja.
Myös kaappien sisältö on piirtynyt mieleen: pystyn vieläkin sanomaan melkein hylly hyllyltä, mikä kirja oli missäkin paikassa. Kirjat olivat aina hyvässä järjestyksessä – ehkä siitä tuli kipinä kirjastonhoitajan ammattiin.
Lukemisen lisäksi tärkeä harrastus oli musiikki. Soitin selloa Arvi Jokisen johtamassa lapsiorkesterissa, ja pääsimme esiintymään jopa Markus-sedän lastentunnille radioon.
Muusikkona isä korosti harjoittelun merkitystä ja piti komentoa siitä, että harjoittelin tarpeeksi. Aina ei ollut mukavaa jäädä soittamaan, kun kaverit lähtivät ulos.
Mutta kyllä minä ehdin myös tavallisiin poikien touhuihin. Siihen aikaan polkuautot olivat suurta huutoa, ja minullakin oli sellainen. Palokunnantalon juhlasalissa oli tilaa ja siellä oli hienoa ajaa polkuautolla. Maalaisserkut sitä kadehtivat meillä käydessään.
Myös Linnovaaran Jussilla oli polkuauto. Hänen kotinsa alakerrassa oli elokuvateatteri, ja polkuautolla ajamisesta lähti niin kova ääni, että Jussille tuli elokuvanäytäntöjen ajaksi ehdoton ajokielto.
Sodan myötä Palokunnantaloon majoitettiin sotilaita ja jonkin aikaa talossa toimi myös posti. Kun saksalaiset tulivat, he rakensivat talon pihalle parakin ja varaston.
Evakkoon lähtiessä pakkasimme kodin tavarat arkkuihin, jotka piti kuljettaa junalla pois Rovaniemeltä. Arkut vietiin rautatieasemalle emmekä nähneet niitä enää koskaan. Siinä meni muun muassa suurin osa meidän kirjoista samoin kuin Linnovaaran Jussin piirustukset, jotka äiti oli laittanut talteen.
Muutaman kirjan isä laittoi kirjoituspöytänsä laatikoihin. Pöytä selvisi sodasta samoin kuin kirjat. Onneksi myös sello säästyi, kun otin sen mukaan evakkoreissulle. Isältä saamani sellokotelo on minulla vieläkin.
Palokunnantalo tuhoutui sodassa niin kuin lähes koko Rovaniemi. Myös elämäntapa muuttui toisenlaiseksi kuin se oli ollut ennen sotaa.
Sotaa edeltävä Rovaniemi on minulle se oikea Rovaniemi. Se, mitä sen jälkeen on tapahtunut, on minulle vieraampaa."
Jorma Etto
Syntyi Rovaniemellä vuonna 1931. Kuoli 85-vuotiaana sairastettuaan pitkään.
Rovaniemen kaupunginkirjaston/Lapin maakuntakirjaston johtaja 1961 - 86.
Hankki Rovaniemelle maakuntakirjasto-oikeudet ja perusti Pohjois-Kalotti-kokoelman.
Julkaissut vuodesta 1955 lähtien runoja, novelleja, romaaneja, tietokirjoja, näytelmiä ja kuunnelmia.
Suomentanut lukuisia teoksia, muun muassa James Joycea ja Mark Twainia.
Kulttuurilehti Kaltion päätoimittajana 1964–1984. Pohjoiset Kirjailijat -yhdistyksen puheenjohtajana useaan otteeseen.
Asui vuodet 1986 - 2011 Vihdissä ja Helsingissä.
Muutti takaisin Rovaniemelle helmikuussa 2011.
Kaupunki on nimennyt kirjaston vieressä kulkevan tien Jorma Eton tieksi.
Hänen tunnetuin runonsa on Suomalainen, jota presidentti Kekkonen siteerasi uudenvuodenpuheessaan.
