Olen ollut tuottamassa liikuntapalveluja neljän vuosikymmenen aikana ja seurannut tarkasti trendejä, joilla liikuntaa on kaupallistettu ja tuotu meitä ihmisiä lähelle.
Kaupallistuminen on ollut hyvä asia. Kaupallisten liikuntapalveluiden tuottajat pitävät tänä päivänä kansalaisten hyvinvoinnista eli kansanterveydestä huolta paremmin kuin mikään muu taho tässä maassa.
Siksi mielestäni kaupallisten liikuntapalvelujen tuottajat ansaitsisivat kaiken mahdollisen yhteiskunnallisen tuen, esimerkiksi veronkevennyksin. Se toisi suuria säästöjä terveydenhuollon puolelle. On täysin eri asia myydä kansalaisille terveempää ja aktiivista elämää kuin vaikkapa roskaruokaa, alkoholia tai tupakkaa, joita ostamalla saa vielä meidän isoimmista kauppaketjuista bonusta tai plussaa.
Muistan omasta nuoruudestani ne ”muovipussikoululaiset”, jotka viettivät kaiken mahdollisen ajan koulupihan läheisyydessä omassa tupakkaringissään. Eräillä tyypeillä oli mopedikin siinä vielä, jonka tankin korkki oli auki ja siitä 2-tahtibensaa sitten nuuhkittiin, että jaksettiin kokonainen koulupäivä kunnialla loppuun. Ei tuota ”muovipussiporukkaa” saatu koskaan koulun liikuntatunneilla tekemään yhtään mitään.
Minä ihmettelin sitä silloin. En ymmärtänyt. Jos oli sisäliikuntaa, niin siellä he koittivat tolskata villapaita päällä ja farkut jalassa, sukkasillaan. Jos oli ulkoliikuntaa, niin ei ollut suksia tai luistimia. En olisi koskaan voinut kuvitella heitä hiihtoladuilla tai lenkkipoluilla. Suunnistamassa tai patikoimassa. En futiskentillä sen koommin, tai pesäpalloräpsä kädessä.
Liikuntatunneilla ”Muovipussilaiset” kävivät jonkun lenkin kävelemässä, Bostoni huulessa ja kasvoillaan murkkuikäisen kapinailme, että kaikki on paskaa.
Opettajat saivat meidät ajattelemaan asiaa niin, että nämä nuoret kapinoivat opetusta vastaan eivätkä halunneet noudattaa sääntöjä. Olivat välinpitämättömiä. Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että ehkä heidän perheillään ei vain yksinkertaisesti ollut varaa urheiluvälineisiin. Köyhyys loi näköalattomuutta, ja ainoa keino säilyttää edes jotenkin omat kasvonsa ja ylpeytensä oli kapinoida järjestelmää vastaan.
Kahdeksankymmentäluvun alussa kuntosalit alkoivat yleistyä meillä Suomessa. Tänä päivänä joka kylästä löytyy oma kuntosali ja kaupungeissa joka lähiössä on jo omansa.
Nykypäivän kuntosalit ovat kuin entisajan ompeluseurat tai veneenveistokerhot. Siellä ihmiset kohtaavat toisensa tasavertaisena ilman titteleitä. Ja mikä parasta, ne minun lapsuuteni aikaiset vähävaraisten perheitten ”muovipussikoululaiset” ovat löytäneet kuntosalit, edullisen ja mielekkään foorumin hoitaa hyvinvointiaan ja tavata ihmisiä.
Sali on lähellä ja sinne on helppo löytää. Sinne saat naapurinkin kaveriksi mukaan ilman pakottamista ja se on lapsistakin ihan jees, kun äiti ja isä käy treenaamassa. Kun liikunta harrastuksena on perheen arjessa mukana, niin hyvin todennäköisesti se siirtyy luonnollisena jatkumona myös seuraavaan sukupolveen. Hyvä kertaantuu siinä missä huonokin.
Kaikkien sidosryhmien ja päättävissä asemissa olevien olisi siis tärkeää havaita se, että kaupalliset liikuntapalveluiden tuottajat kantavat suuren vastuun maamme tämän päivän kansanterveystyöstä. Se jos jokin on yhteiskunnallisesti merkittävää toimintaa.
Kirjoittaja on torniolainen valmentaja
