Miksi poliitikot lupaavat asioita, joita he eivät voi toteuttaa? Miksi hallitukset sisällyttävät ohjelmiinsa tavoitteita, joihin pääseminen ei ole ministereiden käsissä?
Kysymykset ovat taas ajankohtaisia, kun Juha Sipilän (kesk.) hallitus on ohittanut puolimatkan pyykin. Jo tässä vaiheessa kautta tiedetään, etteivät sen keskeiset työllisyystavoitteet – työllisyysasteen nosto 72 prosenttiin ja työllisten määrän lisääminen 110 000 henkilöllä – toteudu, vaan niistä tullaan jäämään todennäköisesti reilusti.
Sinänsä tässä ei ole mitään ihmeellistä, eikä edes uutta. Hallitukset tapaavat laatia ohjelmia ja asetella tavoitteita, jotka jäävät pelkiksi sanoiksi ja kirjaimiksi. Se on maan tapa. Tämä käy ilmi Lännen Media selvityksestä, missä käytiin läpi hallitusten työllisyys- tai työttömyystavoitteiden toteutuminen viimeksi kuluneen 20 vuoden ajalta (LK 18.4.).
Surkea lopputulos ei mairittele poliitikkoja. Seitsemän hallituksen kaudella tavoitteisiin on päästy vain kerran, eikä sekään johtunut hallituksesta. Ainoa poikkeus oli Matti Vanhasen (kesk.) ensimmäinen hallitus (2003–2007), joka tavoitteli työllisyyden lisäämistä vähintään 100 000 hengellä. Tavoite ylittyi 10 000:llä. Tästä innostuneena Vanhasen toinen hallitus (2007–2010) otti tavoitteekseen työttömyyden painamisen pysyvästi alle viiden prosentin. Tavoite ei toteutunut, päinvastoin: työttömyys kasvoi reilusti.
Vanhasta on turha kiitellä/moittia lopputuloksista. Hyvä käänne johtui nousu- ja huono käänne laskukaudesta.
Hallitukset tapaavat perustella tavoitteitaan politiikan suunnitelmallisuudella. Perustelu ontuu, kun asetettu tavoite on jo lähtökohtaisesti epärealistinen.
Työllisyystavoitteet ovat usein tällaisia, koska niihin vaikuttavat eniten asiat, joihin hallituksella ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa. Lisävaikeutta tuo se, että työllisyyteen tepsivät, vähät politiikan keinot ovat nekin yleensä hitaita ja laaja-alaisia. Houkutus pikavoittoihin on suuri.
Sipilän hallituskin näyttää sortuneen sellaiseen. Se on asettanut suuret toiveet biotalouteen, jonne on povattu syntyvän nopeassa tahdissa jopa 100 000 uutta työpaikkaa. Ne odottavat yhä syntymistään.
Politiikka kärsii kroonisesta uskottavuusvajeesta, jota ovat ruokkineet eniten katteettomat lupaukset. Tulevien hallitusten on syytä laatia – jo oman uskottavuutensakin takia – ylioptimististen tunneohjelmien sijasta realistisia järkiohjelmia, missä tavoitteet ovat pienempiä, mutta toteuttamiskelpoisempia.