Inarin suu­rim­mal­la ula­pal­la on myrs­ky­jen piek­sä­mä luoto, jossa juuri kukaan ei käy – paitsi joka päivä netissä

Uusintajuttu, julkaistu 1. kerran 6.6.2018

Kuk-kuu!

Matala ja karu, noin jääkiekkokaukalon kokoinen saari keskellä Inarijärveä yllättää maihinnousijat heti.

Käki! Se kukahtelee jossain pohjoisempana, josta ääni kiirii tännekin suuren järven suurinta ulappaa pitkin.

Inari on muutenkin vieraskorea. Juuri jäistään vapautunut järvi päilyy melkein tyynenä. Se on harvinaista Kasariselällä, joka levittäytyy ympärillämme kolmisenkymmentä kilometriä pitkänä, paikoin rannattomana ulappana.

Ja tuulestaan tämä paikka tunnetaan.

Olemme Seitalaassalla. Pienellä saarella, josta moni on kuullut mutta hyvin harva käynyt – paitsi netissä.

Täällä seisoo tuulten kynsissä Ilmatieteen laitoksen miehittämätön havaintoasema, ja sen ansiosta Seitalaassa on tullut tutuksi niille, jotka hakevat sääennusteita Inarille.

(juttu jatkuu kartan jälkeen)

Kartta tuntee Seitalaassan nimellä Sieidilássá.

Se on inarinsaamea ja tarkoittaa, että luotoa – inarilaisittain laassaa – olisi palvottu muinoin seitana. Nimensä ansiosta saari on Museoviraston rekisterissä rauhoitettu muinaisjäännös.

Mitään merkkejä seidasta ei ole tosin löydetty, eikä uhrauksista.

Siksi Saamelaiskäräjätkään ei noussut vastarintaan, kun Ilmatieteen laitos alkoi suunnitella vuonna 2009 havaintoasemaa auttaakseen järvellä liikkujia.

Nelisen kilometriä Seitalaassalta länteen häämöttää toinen muinaisjäännös, Naarassaari.

Historia kertoo naisten palvoneen siellä seitaa, koska heiltä oli pääsy kielletty mahtavammille uhripaikoille. Siksi ei ole mahdotonta, etteikö Sieidilássáltakin olisi haettu parempaa pyyntionnea.

Nyt koillisnurkalla on noin kuusineliöinen hirsikoppero kaksine mastoineen.

Niistä korkeamman nokassa on tuulimittari, joka on nähnyt hurjia myrskyjä.

Seitalaassa alkoi lähettää säätietoja 3. toukokuuta 2011. Kuukausi sen jälkeen tuuli puhalsi puuskissa yli 31 metriä sekunnissa. Hirmumyrskyn raja on 32.

Yhtä ankarana tuli talvimyrsky 9. joulukuuta 2016: tuulen keskinopeus nousi 24,1 metriin sekunnissa, puuskissa 30,6:een.

Seitsemän vuoden aikana Seitalaassalta on tilastoitu 122 päivää, jolloin on tuullut virallisestikin kovaa eli vähintään 14 metriä sekunnissa.

Silloin liikkuminen Kasariselällä saati jalkautuminen kalliorantaiselle laassalle on lähes mahdotonta.

Harvoin ihmisellä tulee tänne asiaa muutenkaan.

Ilmatieteen laitoksella Seitalaassan ylläpidosta vastaava suunnittelija Sami Suopajärvi sanoo, että havaintoasema vaatii käyntiä ”ehkä kerran parissa vuodessa”.

Kaikki on automatisoitu, ja virran takaavat kolme aurinkopaneelia, tuuligeneraattori ja jättiakut. Niiden turvin laitteisto puksuttaisi, vaikka kuukauteen ei paistaisi eikä tuulisi.

Virka-aikaan automaattikamera lähettää saaresta kuvan kahden tunnin välein. Suopajärvi muistelee, että kerran kuvaan olisi sattunut moottorikelkkailija.

Luonnonvarakeskuksen väki poikkeaa kahdesti vuodessa, jäiden lähdettyä ja ennen jäätymistä – laskemassa ja nostamassa pintaveden lämpötilaa mittaavan puomin.

Tällä kertaa toimittaja keikauttaa sen järveen tutkija Erno Salosen apuna.

Kun Inarissa on jo lehti puussa, Seitalaassan vaivaiskoivut ovat ehtineet hädin tuskin silmulle. Niin ankara on kasveilleen tämä paikka, jonka varpumaton hyytävät viimat ovat pieksäneet matalaksi.

Hehkeimmillään saari olisi kenties syksyllä. Silloin riekonmarja maalaa Seitalaassan syvän punaiseksi.