Kolumni

Ihmiskokeita ihmisyydestä

-
Kuva: Taina Nuutinen-Kallio

Kolmisen vuotta sitten aloitin henkilökohtaisen kokeilun. Päätin katsoa, kuinka elämä sujuisi ilman nuuskaa. Ja sujuihan se. Muutakin tapahtui.

Olen Sairastanut pitkään vakavaa suolistosairautta, Crohnin tautia, mutta jonkin ajan kuluttua sain jättää sytostaatit pois.

Vuosi sitten viimeisessä kontrollissa kaikki lääkitykseni lopetettiin ja hoitava lääkäri totesi, että ei täällä ole enää kuin arvet muistona siitä, että sinulla on tämä tauti joskus ollut.

Uskon, että nuuskan pois jättämisellä on ollut osansa terveyteni paranemisessa. Nuuska tuskin käy edes mielessä nykyään, paitsi mitä nyt Harleylla ajellessa se tulee toisinaan ajatuksiin. Siinä täytyy olla jokin fiksaatio, jokin opittu nautintojen kombinaatio, joka lyö päälle kun istun pyörän selkään.

Vuoden vaihteessa päädyin toiseen ihmiskokeeseen: elämään ilman alkoholia. Aluksi koko ajatus tuntui täysin absurdilta. Liika ehdottomuus ei ole oikein missään asiassa minua koskaan kiehtonut.  Suhtaudun tietyllä varauksella myös ehdottomiin ihmisiin.

Viime syksynä, kun äitini sairastui vakavasti, surin sitä paljon. Usein pitkän työpäivän jälkeen istahdin heti kotiin tultuani kaatamaan lasin punkkua. Tai sitten otin kylmän oluen. Ajattelin sitä rentouttavana tapahtumana, jolla päivän puristus löysäisi ja äidin sairaus siirtyisi ajatuksissa edes hetkeksi taka-alalle.

Toisin kävi. Oli pelottavaa, millaisiin mittasuhteisiin huoli ja murhe kasvoivat alkoholin myötä. Single Maltin ystävänä huomasin, että se jos mikä mursi viimeisenkin padon. Itkin äidin kohtaloa kuin pieni lapsi. Alkoholi regressoi.

Aloin vakavasti pohtia, onko alkoholi missään määrin minulle tarpeellista.

Tunnistin itsessäni myös työnarkomaanin. Vaikka minulla oli ollut asiakastapaamisia kellon ympäri, kotona työtä piti vielä jatkaa läppärin ääressä.

Lasi tai pari punkkua, ja sitähän kirjoitteli heittämällä aamuyöhön saakka. Niistä muutamasta huikasta, joiden ajattelin olevan pikku rentoutuskeino raskaan työpäivän päätteeksi, olikin tullut  piriste, jolla jaksoin vielä yhden työvuoron verran lisää.

Se oli väärinkäyttöä, jos mikä. Kynttilän polttaminen molemmista päistä ylipäätään oli hyvin typerää.

Näitä ei välttämättä huomaa omassa arjessaan, ennen kuin jokin todella pysäyttää pohtimaan ja kyseenalaistamaan tekemisiään.

Lopullinen vahvistus ihmiskokeeni aloittamiselle tuli uuden vuoden aattona.

Valvoskelin yli puolen yön ja otin uutta vuotta vastaan, kuten yleisesti on tapana. Hieman skumppaa ja muutama olut oli mennyt illan aikana. Yöllä sitten jossain vaiheessa soiteltiin lapsuudenystäväni Maurin kanssa. Ja Maurin kanssa kun jutellaan, niin tunteroinen tai parikin saattaa kulua varsin joutuisasti.

Ja niin vuosi vaihtui.

Aamulla, kun olimme treenaamaan menossa, varhaisteinimme Roope sanoi, että juttelit yöllä aika pitkään puhelimessa.

Silloin minulle tuli se niin sanottu Momentum.

Miksi ihmeessä lapsen täytyy kuunnella aikuisten humalaista puhetta keskellä yötä? Ei täydy.

Tuosta hetkestä saakka alkoholin käyttöaste elämässäni on ollut nolla prosenttia. Mikään tuskin on muuttunut täydellisen seesteiseksi, mutta painoni on pudonnut 10 kg, joka minusta on ihan hyvä. Sen huomaan jaksamisessani.

Hyvältä tuntuu myös tunne sydämessä nyt reilun puolen vuoden jälkeen, kun jo tietää että saa näyttää nuorelle miehenalulle vaihtoehdon. Että on ihan normaalia, kun löylyjen jälkeen aikuinen ei otakaan sitä saunaolutta.

Tai kun on pukattu nurmi tai kolattu piha, niin kylmän oluen ei täydy olla se pakollinen palkkio niin sanotuista miesten hommista. Eikä työpäivän päätteeksi ole pakko kaataa  lasia punkkua itselle ja rouvalle. Sen ei tarvitse mennä niin.

Nyt kun asia on ollut minulle ajankohtainen, olen tullut seuranneeksi  tapaa jolla alkoholi normalisoidaan. Siitä tehdään  jokapäiväistä leipää.

Oluen mainonta perustuu suurelta osin miehisyyden korostamiseen. Äijät kopsauttavat oluensa mainoksissa niin mallikkaasti, että jokainen poikahan siihen haluaa samaistua.

"Minäkin sitten isona".

Entä Tv-sarjat tai elokuvat?  Vaikea olisi kuvitella Martin Beckin kotiparvekkeella ilman Calvados-lasia tai Kurt Wallanderia kuuntelemassa klassista musiikkia  työpäivän päätteeksi ilman skottiviskiä.

Meille on rakennettu taitavasti mielikuva alkoholista normaalina, luontevana arkielämän elementtinä. Meitä on huijattu.

En pidä nipottamisesta enkä erityisesti kannusta tässä ketään absolutismiin, mutta ainakin itse haluan pohtia, millaisen mallin lapset kotona saavat.

Tahdon jopa kyseenalaistaa niitä totuttuja tapoja -- sitä ”normaalia”.

Ei mielestäni ole lainkaan pöllömpää antaa murrosikään tulevan  nuoren nähdä, että tällaisiakin valintoja voi tehdä ja että tällainenkin käyttäytymismalli on olemassa. ’

Että näinkin voi elää. Tämäkin voi olla ”normaalia”.