Huu­to­lai­sek­si, vai­vais­ta­loon tai las­ten­ko­tiin – or­po­lap­sen osa ei ollut helppo

Syntyvyys oli aikaisemmin suurta, ja perheissä oli paljon lapsia. Ei ollut ollenkaan harvinaista, että lapsia jouduttiin monien eri syiden vuoksi antamaan sijaisperheisiin, usein sukulaisille.

Hyvin monet lapset jäivät myös täysin orvoiksi johtuen Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmenien sodista, köyhyydestä, espanjantaudista, tuberkuloosista ja myös yhteiskunnallisista asenteista aviottomia lapsia kohtaan. Näiden lasten osa Suomessa ja Lapissa ei ollut helppo.

Venäjän senaatti oli vuonna 1891 kieltänyt huutolaiskaupat, joissa lapset kaupattiin taloihin työvoimaksi, mutta käytäntö jatkui yllättävän pitkään. Vielä 1920-luvulla pienetkin lapset saattoivat joutua huutolaisiksi.

Näin kävi kolmevuotiaalle Armas Lindillekin , joka oli syntynyt Rovaniemellä, mutta joka oli sitten muuttanut äitinsä mukana Kalajoelle. Isä oli lähtenyt Amerikkaan, ja äiti kuoli tuberkuloosiin vuonna 1926. Koska kunnalla ei ollut varaa elättää lapsia, joutuivat Armas ja hänen kaksivuotias pikkuveljensä huutokaupatuiksi eri perheisiin.

Rovaniemen ensimmäinen vaivaistalo, johon osa orpolapsista sijoitettiin, perustettiin Rautiosaareen Romman tilalle vuonna 1888. Siellä sijaitsi myös mielisairaalaosasto.

Vaivaistalosta on sanottu, että sijaisperhe oli orpolapsille huomattavasti parempi kohtalo kuin ”joutua Romphan”. Vaivaistalosta tuli vuonna 1919 kunnalliskoti, joka jäi sittemmin Rovaniemen maalaiskunnan omistukseen.

Kauppalaan perustettiin oma lastenkoti, jonka valkoinen funkkistyylinen kivirakennus valmistui Lähteentielle 1932. Rakennus ja sen uusi lisäsiipi muutettiin Lastenlinnaksi eli -sairaalaksi vuonna 1951, millä nimellä talo edelleenkin tunnetaan. Meltauksen lastenkoti avattiin talvisodan jälkeen 1940.

Myös muualla Lapissa oli lastenkoteja, esimerkiksi jo vuonna 1907 perustettu Riutulan lastenkoti Inarissa, jonka omisti NNKY (Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys). Lastenkoteja ylläpitivät sekä kunnat että yksityiset.

Sodan jälkeen Rovaniemellä toimi useita lastenkoteja, joista yksi oli kotitalousopistossa Pöykkölässä vuosina 1959–1973. Lastenhoidon opetus kuului osaksi kotitalousopetusta ja sen osuus emäntäkoulussa oli huomattava.

Koulun ylläpitämä lastenkoti sijaitsi opettajien asuinrakennuksessa. Siellä oli kerrallaan kymmenkunta 0–1-vuotiasta vauvaa, jotka tulivat suoraan synnytyslaitokselta ja jotka vuoden täytettyään sijoitettiin useimmiten perheisiin.

Lastenkodin toiminnasta vastasi terveyssisar, jonka kanssa kolmessa vuorossa työskentelivät lastenhoitaja ja oppilaat. Oppilaat hoitivat vauvoja, pyykkäsivät, tekivät ruuat, siivosivat sekä ompelivat ja parsivat ahkerasti vaatteita.

Lastenkoti ei saanut erityismäärärahoja ja sen talous oli tiukoilla. Kun sen toiminta lopetettiin, säästettiin oppilastyönä tehdyt sadat vauvannutut, housut, lakit ja sukat varastoon. Koulun toiminnan lakatessa Pöykkölässä vuonna 2004 lahjoitettiin vaatteet ja muuta lastenkodin esineistöä Lapin maakuntamuseoon.

Oma lukunsa olivat ne lapset, jotka annettiin adoptoitavaksi ulkomaille. Sota-aikana lapsia lähetettiin turvaan Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan, ja noin 15 500 sotalasta jäi sinne perheisiin pysyvästi asumaan.

Jälleenrakennusaikana aina 1960-luvulle saakka sodan runtelemasta ja köyhästä Suomesta ja Lapista lapsia annettiin adoptoitavaksi aina Amerikkaan asti. Näistä erilaisista toimintatavoista, yleisemminkin Lapin lastenkodeista ja sosiaalihuollon kehittymisestä 1940–1970-luvuilla on Lapin maakuntamuseossa aineistoa sosiaalineuvos Reino Sarvolan kokoelmassa.

Viimeisen 30 vuoden ajalta Lapin maakuntamuseon kokoelmista ei löydy vielä aineistoa liittyen lastensuojeluun ja lastenkoteihin.