Koristheena äes kaivonkannela. Sitä mie olen kattonu ja kattonu. Soon jotenki niin komea. Ruskeaksi ruostunu ja siinä kolme riviä piikkiä rautakehikössä. Molen hunteerannu, että onkhaan se maasepän tekonen. Ei sitä kyllä ole meilä aikhoinkhaan tarvittu, enkä mie tiä, onko se meän olemassakhaan. Poika vetäsi sen kaivonkannele. Likakaivon ympärillä olit koristheena isot tatarit. Sitten mie sain tietää, että tatarit pittää tuhota, noon vieraslajia. Ei menny kauonkhaan, ko poika näppäsi Rounduppi-ruiskun ja tuhosi. Äes siinä kaivon kantta koristaa, sitä mie kattelen ja muistelen.
Muistelen sitä Kaarlo Sarkian Äestäjäpoika-runoa. Mie pruukasin sitä tyärkläppinä lukea. Siinä oli kevättä, työn ja maahengen iloa. Mitenkä Sarkia oliki saanu sen rivien välhiin. Mieko sitä mietin, niin hoksasin, että miehään muistan sen runon vieläki ulkoa. Äestäjäpoika-runossa on suven ja työn sävel. Niinko vikatheen liippauksessa ja näinä päivinä elevaattorin ryskeessä, ko pojat panevat rehua torhniin.
Äestäjäpoika, josta Sarkia kertoo, makkaa pyörtänheelä syönin pääle.
”Toki kyllin on maattu - nyt eteen Rusko ja Valko!
Mies äkeellä seisoo taas, kuin notkea salko,
käsi ohjia käyttää tottunut, voimakas, ruskee,
hevot kupeet läikkyen mullassa eespäin puskee.”
Aattelen, ja katton äestä, että kuinkhaan monen ihmisen leipä on tälläki äkheelä työstetty. Poika seisoo äkheelä, hevoset vetävä, alla muutama pyörivä rautainen terävä siipi.
Katton ulos, poika lähtee äestämhään, traktorin perässä on leveä karhi. Laijjoila pystössä korkealla lissää piikkiä. Työ alkaa, kuus metrinen äes putoaa maahaan, kiertää peltoa moottorin voimala. Monelekhaan leipä piisaa tänä päivänä?
