Pääsiäislauantaina 2016 Ylivieskan ympäristössä sytyteltiin perinteisiä pääsiäiskokkoja, kun yksi savupatsas alkoi herättää kaikkien huomion.
Pian levisi tieto, että kaupungin 230-vuotias puukirkko oli tulessa. Sammutustoimet roihuavaa paloa vastaan olivat toivottomia, ja pääsiäisaamuna kirkon paikalla oli vain mustuneella kivijalalla törröttäviä seinänkappaleita. Pian varmistui, että kyseessä oli taas uusi tuhopoltto.
Kirkon polttajalla oli takanaan avioero ja meneillään huoltajuusriita. Hänellä oli myös aikaisemmin diagnosoitu skitsofrenia ja hänet määrättiin syyntakeettomana pakkohoitoon.
Palo oli jo neljäs vuonna 1997 Tyrvään Pyhän Olavin kirkosta alkaneiden tuhopolttojen sarjassa.
Kannelmäen kirkko poltettiin 2003, Porvoon Tuomiokirkko 2006 sekä myöhemmin vielä Kiihtelysvaaran kirkko 2018. Niistä jokainen aiheutti miljoonien eurojen aineelliset vahingot sekä korvaamattomat kulttuurihistorialliset menetykset, mutta myös paljon surua ja suuttumusta.
Polttaja etsi ehtoollisviiniä
Tyrvään kirkon polttaja murtautui kirkkoon etsiäkseen ehtoollisviiniä. Kun sitä ei löytynyt, hän otti mukaansa muutaman vanhan raamatun ja kukkamaljakon ja poistui ulos.
Siellä hän sai päähänsä ajatuksen palata kirkkoon ja sytyttää se tuleen. Kertomansa mukaan hänellä oli tarkoitus hävittää murrosta kertovat sormenjälkensä. Hänet saatiin poliisitutkinnan ansiosta pidätettyä vasta viisi vuotta tapahtuman jälkeen.
Kiihtelysvaaran kirkon polttaja oli aikaisemmin ottanut ja jakanut itsestään ottamaansa kuvaa kirkon tapulin edustalla. Hänen kotipihaltaan löytyi myös maahan poltettu ristikuvio.
Paikkakuntalainen tuttu luonnehti häntä ”hiljaiseksi reppahousuksi”. Oikeudessa avoimesti esiintynyt syytetty oli kertonut olleensa koko ikänsä uskovainen. Sosiaalisen median päivitystensä mukaan hän oli isänmaahenkinen sekä erityisen kiinnostunut videopeleistä.
Kiihtelysvaaran seurakunnan suntio pelasti viime tipassa turvaan alttaritaulun sekä vanhat ehtoollismaljat. Juuri muuta ei 250-vuotiaasta kirkosta jäänytkään jäljelle.
Yksittäishenkilöä syytettiin kirkon poltosta ensimmäisen kerran 1804
Kuhmoniemeläinen talokas ja lautamies Antti Kähkönen sai vuonna 1804 syytteen ryöstömurhapoltosta. Kappeliseurakunnan kirkko oli tuhoutunut helluntaiyönä palossa ja kirkon rahakirstu löytynyt murrettuna lähistöltä.
Kähkönen oli suurehkon tilan toinen perillinen, mutta hänellä oli palon aikaan meneillään oikeudenkäynti useista varkauksista. Pitäjän innokas nimismies oli varma hänen syyllisyydestään myös tuhopolttoon.
Todistusaineistoa löytyi. Muuan emäntä oli samana yönä kohdannut Kähkösen soutamassa kirkkoa kohti hattu tiukasti silmillä. Eräs piika todisti löytäneensä syytetyn tavaroiden joukosta kolehtihaavin ja messukasukan ja muuta kirkon esineistöä. Myös Kähkösen oma veli todisti tämän syyllisyyden puolesta.
Lisää epäilyä herätti, kun Kähkönen yritti karata tutkintovankeudesta, mutta saatiin pian kiinni.
Piika tunnettiin kuitenkin kovana palturinpuhujana. Pitävän todistusaineiston puutteessa syyte ei johtanut tuomioon.
Syyllinen tai ei, murhapolttosyyte oli kuitenkin raskas ies Kähköselle. Viisilapsisen perheensä kanssa hän eli syrjittynä mäkitupalaisena ja yhteiskunnan hylkiönä koko loppuelämänsä.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun yksittäistä henkilöä syytettiin kirkon tuhopoltosta.
Tuhopoltot lisääntyivät 1990-luvulla
Yksittäisiä kirkon tuhopolttajia tavattiin Suomessa 1900-luvun jälkipuolelle saakka vain puolenkymmentä.
1990-luvun alussa Norjassa alkoi suurta kohua herättänyt tuhopolttojen aalto. Kymmenien kirkkojen hävittäminen yhdistettiin siellä muun muassa saatananpalvontaan ja black metal -musiikin harrastajiin.
Samoihin aikoihin myös Suomessa tuhopoltot ja etenkin niiden yritykset lisääntyivät, ja tällä vuosituhannella ilmiö on yhä kiihtynyt.
Ylivieskan ja neljän muun tuhopolton sytyttäjät olivat iältään 18–29-vuotiaita miehiä. Kolme heistä oli tekohetkellä alkoholin tai huumeen vaikutuksen alaisena. Kolmella oli aikaisempaa eriasteista rikostaustaa. Vain Ylivieskan kirkon polttaja todettiin syyntakeettomaksi, muut neljä saivat oikeudessa 2,5–6,5 vuoden vankeustuomiot ja miljoonien eurojen korvausvaatimukset.
Länsimaissa noin kolmannes polttajista psykoosisairaita
Pelkästään kirkkojen polttajia käsittelevää oikeuspsykiatrista tieteellistä tutkimusta ei aineiston vähyyden vuoksi ole. Vastaavat tekijöiden taustat pätevät kuitenkin myös muihin tuhopolttorikoksiin syyllistyneisiin.
Niuvanniemen oikeuspsykiatrisen sairaalan johtaja Eila Tiihonen on tehnyt tuhopolttajia käsitelleen väitöskirjan 1990-luvulla.
Varsinaista kirkonpolttajan ”yleistä tekijäprofiilia” ei Eila Tiihosen mukaan voida psykiatrisen tutkimustiedon perusteella antaa.
Laajan amerikkalaisen selvityksen mukaan tuhopolttajat jaoteltiin 1950-luvulla kuuteen eri motiiviryhmään: mustasukkaisuus, itsetuho, suuruusharhaluulo, heikko älyllinen taso, alkoholismi ja skitsofrenia. Länsimaissa tuhopolttajista noin kolmasosa on ollut psykoosisairaita viime vuosikymmeninä.
Tekijän profilointi on mielekästä, jos etsitään paennutta sytyttäjää tai jos rangaistuksen ohessa tai sijasta harkitaan kuntoutustoimia.
Suomessa tilastotietojen mukaan tuhopolttajat ovat mielenterveydeltään heikompikuntoisia kuin muut rikoksentekijät. Murhapolttorikoksista syytettyjä on Eila Tiihosen väitöskirja-aineiston mukaan määrätty mielentilatutkimukseen kuitenkin vain neljä prosenttia.
Mielentilatutkimuksiin perustuvissa psykiatrisissa aineistoissa ei välttämättä ole rationaalisilta vaikuttavia tekoja, kuten protestointia, poliittis-uskonnollista kannanottoa, taloudellisen hyödyn tavoittelua tai muun rikoksen todisteiden hävittämistä.
Harha-aistimukset saattavat ohjata
Tautiluokituskriteereissä tulipalojen sytyttely mainitaan nuorten käytöshäiriöoireena. Aikuisen persoonallisuuden häiriö voi ilmetä eristäytymisenä ja epäluuloisuutena. Niillä tuhopolttajilla, jotka tekevät myös muita rikoksia, esiintyy usein rikollista mielenlaatua kuvaavaa psykopatiaa.
– Kirkkojen polttamisen tärkein syy yleismaailmallisesti kautta aikojen lienee uskontojen välinen erimielisyys ja siihen nivoutuva poliittinen mielenilmaus, vallan anastaminen tai sen näyttäminen. Näitä tekijöitä ei yleensä psykiatrisesti tutkita, Eila Tiihonen sanoo.
– Huomion saaminen saattaa yksittäiselle kirkon tuhopolttajalle olla hyvin keskeinen, tietoinen tai tiedostamaton tavoite. Huomiota saa sitä enemmän, mitä suurempi ja arvokkaampi polttamisen kohde on. Perussyy huomion hakemiseen voi olla yhteiskunnallinen protesti tai hyvin henkilökohtainen pettymys ja avuttomuus.
Teko voi olla myös avunhuuto hoitojärjestelmää kohtaan. Mieleltään sairas kirkonpolttaja saattaa toimia harha-aistimusten ohjaamana. Ne voivat johtua hoitamattomasta psykoosisairaudesta.
Muistot eivät pala
Ylivieskalainen Marketta Känsälä kaipasi pitkään kotikirkon ristiä, joka näkyi jo kauas kaupunkiin saavuttaessa. Hän suri myös kellojen ääntä, urkuja ja alttaritaulua, jotka olivat kaikki poissa.
Kirkon palon jälkeen valoisasta Suvannon kappelista tuli hänelle kuin uusi kirkko.
– Siellä myös kuulin, että palaneen kirkon paikalle rakennetaan uusi kirkko. Odotan innolla sen valmistumista ja toivon, että nyt puolivuotias lapsenlapsenlapseni voisi kolmivuotiaana ihastella uutta kirkkoa samoin kuin isomummo aikanaan omaansa, Känsälä ajattelee toiveikkaana.
Ensi kesänä hän laulaa kuoronsa kanssa Lohtajan kirkkomusiikkijuhlilla Ylivieskan kirkosta ja sen palosta kertovassa teoksessa. Teoksen nimi on Muistot eivät pala.
Sotajoukot polttaneet kymmeniä kirkkoja
Kirkkoja on poltettu Suomessa lähes yhtä kauan kuin niitä on rakennettukin. Vuonna 1318 novgorodilaiset joukot ryöstivät ja polttivat sotaretkellään vajaat kaksikymmentä vuotta vanhan Turun ensimmäisen tuomiokirkon.
Saman vuosisadan lopulla Vitaaliveljeskunnaksi itseään nimittäneet Itämeren merirosvot tekivät samoin Kaarinan kirkolle.
Salama on sen jälkeen polttanut noin 50 kirkkoa, mutta ihminen on omilla toimillaan saanut vastaavaa tuhoa aikaan kaksin verroin.
Ruotsin vallan aikana venäläiset sotajoukot ryöstivät ja polttivat yli 30 kirkkoa Viipurista Kemiin saakka. Kirkot olivat tuolloin usein paikkakunnan ainoita julkisia rakennuksia sekä kirkollisen ja maallisen vallan symboleja. Niiden ryöstäminen ja tuhoaminen oli tehokas ja pelkoa synnyttävä sodankäynnin keino.
Sisällissodassa 1918 yhteiskunnallisten jännitteiden purkautuessa taisteluiksi tuhoutui kahdessa kuukaudessa kymmenkunta kirkkoa.
Talvi- ja jatkosota koituivat monen itärajan tuntumassa sijainneen kirkon kohtaloksi. Sodan perääntymisvaiheessa 1944 saksalaiset joukot polttivat läksiäisiksi Lapissa viisi kirkkoa.
