Yhtä tulista menijää ei ollut nähty sotien jälkeisinä vuosina siinä savolaiskylässä.
Kun hevosmiehet päästelivät kilpaa kauppamatkoillaan Pajujärveltä Nilsiän kirkolle, tummuneen kuparin värinen ruuna, jonka otsalla leimusi vaalea pilkku, väsyi aina viimeisenä.
Luonne oli meneväinen, mutta ei mukava. Ruuna oli äksy ja arvaamaton. Sitä saattoi sietää, koska työssään se palveli hyvin.