Helena Nor­va­pa­lo, 58, on jah­dan­nut poké­mo­ne­ja 2 600 ki­lo­met­riä ja pelasi tal­vel­la­kin joka päivä

”Arktikumin puistossa on Dratini!” Helena Norvapalo , 58, innostuu.

Hän bongaa otuksen Pokémon Go -pelin kartalta.

Nyt on kiire! Norvapalo tahtoo napata otuksen kokoelmiinsa, mutta se ei pysy paikallaan kovin kauaa. Lapsenlapset Aino , 10, ja Matias , 8, Pallari hinkuvat myös Dratinin perään.

Samassa Pekka Sonninen , 29, liittyy seuraan Arktikumin edessä.

Peli yhdistää yli sukupolvien. Mummilla, alakouluikäisillä lapsilla ja opiskelijamiehellä riittää juteltavaa, vaikka Sonninen ei tunne muita entuudestaan. Kaikki puhuvat sujuvasti yhteistä kieltä, pokémon-slangia: sali, raidi, pokestoppi...

Pelaajat liikkuvat oikeassa maailmassa ja keräilevät matkan varrelta virtuaalisia pokémon-hahmoja. Rovaniemeläinen nelikko innostuu yhä viime kesän hittipelistä, vaikka massojen kiinnostus hiipui jo aikoja sitten. Kaikista innokkaimmalta vaikuttaa porukan vanhin.

Kiinni jäi. Tältä näyttää Dratini-pokémon.

Kuva: Greta Virranniemi

En minä viitsi värkätä puhelimen kanssa, Norvapalo ajatteli aluksi, kun työkaveri houkutteli Pokémon Go:n pariin. Hän kuitenkin latasi pelin puhelimeensa viime vuoden elokuun alussa.

Se oli menoa. Norvapalo on pelin mukaan kävellyt 2 600 kilometriä pokémonien perässä. Se tarkoittaa yli seitsemää kilometriä päivässä. Pelin parissa vierähtää päivittäin puolestatoista tunnista kolmeen tuntiin.

”Liikkuminen motivoi pelaamaan”, Norvapalo sanoo.

Hän on juossut maratoneja viime vuosiin asti. Sitten polvet ja lonkat alkoivat reistata ja piti hiljentää tahtia. Kävely on nyt sopivaa liikuntaa.

Vaikka olettaa voisi päinvastaista, lapsenlapset seurasivat pokémonien maailmaan mummin perässä. Norvapalo kannusti poikaansa hankkimaan lapsille joululahjaksi älypuhelimet, joihin pelin voisi ladata. Kolmikko on pelannut yhdessä loppiaisesta saakka. Ainon peliin on kertynyt reippaat 300 kilometriä, Matiakselle 200.

Joulukuinen lumituisku iski vaakasuoraan vasten kasvoja, mutta Norvapalo pelasi Pokémon Go:ta. Äkkiä hän alkoi melkein kiljua riemusta yksikseen. Vastaan tuli pokémon, jota Norvapalo ei ollut vielä saanut kiinni. Nyt kokoelmista puuttuu enää kolme Suomesta löytyvistä 233 pokémonista.

”Pelasin talvellakin joka päivä. Ei ollut niin kylmää päivää, ettei olisi voinut pelata”, hän naurahtaa.

Norvapalon paino putosi talven aikana kymmenen kiloa pelin ansiosta. Pekka Sonninen laihtui viime kesän lenkeillä parikymmentä kiloa, mutta talven kiireissä pelaaminen jäi ja painoa tuli takaisin.

Pokémon go on myös tutustuttanut Norvapalon uudella tavalla kotikaupungin maisemiin, sillä useat pelin tärkeät kohteet sijaitsevat maamerkeillä.

Pekka Sonninen tutustui pokémoneihin jo lapsena. Alun perin ne olivat hahmoja käsikonsolipeleissä, joista ensimmäinen julkaistiin Suomessa vuonna 1998. Sonninen on pelannut pokémon-pelejä siitä asti. Älypuhelimen hittipelin hän latasi pari päivää ennen virallista julkaisua Suomessa.

”Tässä yhdistyvät hyvin pelaaminen ja liikunta. Molempia tekisin muutenkin”, Sonninen toteaa.

Hän on kävellyt pokémonien perässä 1 600 kilometriä. Pisimmillään hän on liikkunut 27,5 kilometriä ja 11,5 tuntia päivässä.

Aktiiviset pelaajat pitävät toisiinsa yhteyttä sosiaalisessa mediassa, mutta Pokémon Go tarjoaa sekä Sonniselle että Norvapalolle myös hengähdystauon sosiaalisesta kanssakäymisestä. Molemmat ovat arjessaan paljon tekemisissä ihmisten kanssa, Sonninen Lapin ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan hallituksessa ja Norvapalo töissään sairaanhoitajana.

”Peli on henkireikä. Ei tarvitse miettiä muuta kuin kävelyä ja pokémoneja”, Sonninen toteaa.

”On mukavaa kävellä rauhassa yksinään tai lastenlasten kanssa. Se on vastapainoa ja pään tyhjennystä”, lisää Norvapalo.

Norvapalo kurkkii Matias Pallarin olan yli kännykän näyttöä.

”Minähän sanoin, että sinä saat sen kiinni!” Norvapalo hymyilee.

Näytöllä komeilee kuva Dratinista, joka kuuluu nyt Matiaksen kokoelmiin. Myös muut kolme ehtivät napata otuksen.