Metsäalalla eletään erikoista asetelmaa. Toisaalla ovat ammattilaiset – metsänhoitajat, insinöörit ja tutkijat – jotka ovat opiskelleet vuosia, perehtyneet metsien ekologiaan, kasvatusmenetelmiin ja ilmastovaikutuksiin. Toisaalla taas on kasvava joukko ”asiantuntijoita”, jotka ilman koulutusta esiintyvät metsien tuntijoina ja pyrkivät määrittelemään, miten metsiä pitäisi hoitaa.
Ja kummallista kyllä, julkisessa keskustelussa juuri nämä itseoppineet äänet tuntuvat usein saavan enemmän painoarvoa kuin koulutetut ammattilaiset.
Metsäalan väkeä vedetään toistuvasti ”lipan alta”. Heidät leimataan teollisuuden kätyreiksi tai talouskasvun palvelijoiksi, vaikka heidän työnsä on huomattavasti laajempaa: luonnon monimuotoisuuden turvaamista, metsien terveyden ylläpitoa, vesistöjen suojelemista ja kokonaisvaltaista suunnittelua. Ilman heidän osaamistaan metsien käyttö olisi vielä kapeampaa ja yksisilmäisempää.
Silti asiantuntijoiden puheenvuorot lakaistaan helposti syrjään, ja tilalle nostetaan tunneperäisiä mielipiteitä ja poliittisia iskulauseita.
On vaikea kuvitella, että muilla aloilla sallittaisiin sama. Kukaan ei uskaltaisi sanoa kirurgille, että naapurin mukaan tämä leikkaus tehdään väärin, tai väittää opettajalle, että lapsi oppii kyllä paremmin ilman pedagogiikkaa.
Metsäalalla se on arkipäivää. Jokainen äänekäs kansalaisjärjestö edustaja voi julistautua metsätietäjäksi – ja usein media sekä poliitikot kuuntelevat juuri heitä.
Ongelma ei ole vain huvittava, vaan vaarallinen. Metsä on Suomen kansantalouden selkäranka ja samalla avaintekijä ilmastonmuutoksen hillinnässä. Jos päätöksenteko perustuu ideologiaan ja mielikuviin eikä asiantuntijoiden tietoon, seuraukset näkyvät vuosikymmeniä eteenpäin.
Metsäkeskustelu on muuttumassa taistelukentäksi, jossa faktat häviävät poliittisille intohimoille. Jos annamme tämän jatkua, vaarana on, että koko metsätalous menettää uskottavuutensa.