Kiirettä pukkaa. Töitä, ruuhkaa, laskuja, tehtäviä ja kaupassakin pitää käydä. Sen enempiä ajattelematta avaan oven toiselle ihmiselle.
Havahdun vasta, kun hän alkaa itkeä.
– En muista, koska joku olisi avannut minulle oven.
Hämmennyn. Eihän tässä ole mitään erityistä, eikä sen kummempaa ystävällisyyttä ritarillisuudesta puhumattakaan.
Ihan tavallinen tapa ihan kenelle tahansa. Ainakin pitäisi olla.
Elämme merkillisessä sankaruus- tai saavutusvalheen maailmassa.
Hyvin harva päivittää someen harmaata arkea. Sen sijaan sinne syydetään valittuja tai keksittyjä herkkuhetkiä. Niihinkin lisätään krumeluureja mitä merkillisemmillä kuvankäsittelyapeilla.
Tavalliselta näyttäminen on kaamea ajatus.
Vaikka elämä ei ole somessa, niin sama harha näkyy sen ulkopuolellakin.
Ei saa jäädä paikalleen. Työssä on pakko edetä, ja nykytilanteeseen tyytyväinen on luuseri. Vain saavuttamalla voi olla onnellinen.
Haluamme olla sankarivanhempia ja -isovanhempia, vaikka lapsi ja lapsenlapsi olisi tyytyväinen ihan tavalliseen yhdessä tekemiseen. Häntä ei kiinnosta, miltä isä tai äiti näyttää toisten rinnalla somessa.
Itsensä kehittäminenkään ei tarkoita elämänvirtaa, tasapainoa, yksinkertaisuutta ja hyväntekemistä korostavaa mielen viljelyä. On harrastettava biohakkerointia ja superfoodia.
Minä isolla m-kirjaimella. Parempi ja pätevämpi, vähemmän tavallinen.
Paremmuuden kirous on se, että se määritellään aina suhteessa muihin. Kun tavallista ei osata arvostaa omassa elämässä, voi syntyä harha siitä, että se olisi jotenkin huonompaa.
Ihan tavallisesta arjesta, asioista ja ihmisistä tulee helposti jotakin halveksuttavaa tai ainakin vähäteltävää. Pahimmillaan nonsaleeraus johtaa sosiaaliseen näkymättömyyteen.
Yhteiskunta keskittyy huippuihin ja putoajiin, ja seiskan oppilaat jäävät varjoon niin koulussa kuin sen jälkeenkin.
Työnantaja huomioi yksittäisiin huippusuorituksiin yltävät tapaukset. Yt-neuvotteluissa ulos joutavat harmaat hiirulaiset, vaikka juuri heidän tasainen puurtamisensa pitää arkipaketin pystyssä.
Olen ollut työpaikassa, jonka jokapäiväistä siistijää tervehti aamuisin ehkä yksi kahdestakymmenestä. Korkeintaan.
Itketin joskus vahingossa myös verovirkailijaa.
Sain niin osaavaa palvelua sotkuisessa asiassa, että oli pakko koukata kukkakaupan kautta ja palata gerberan kera tiskille. Reaktion perusteella oli ensimmäinen kiitos virkailijan uralla.
Kerran murtui opettaja. En tehnyt muuta kuin jätin viemättä kukat joulujuhlaan. Sen sijaan kerroin ymmärtäväni, miten raskasta työtä hän tekee ja että arvostan sitä.
Ihan tavallisia asioita, joiden ei pitäisi edes olla kertomisen arvoisia kolumnissa.
Miksi harmaa arki ja harmaa massa ovat negatiivisia ilmauksia? Harmaa on kaunis väri, ja siinä on lukemattomia sävyjä.