Talvi-ilta vuosia sitten. Hannu Hirvelä puunaa Ounasvaaran hiihtokeskuksen eturinteen yläosaa. Leveää rinnettä pitää ajaa monta kertaa edestakaisin, jotta se saadaan kauttaaltaan jyrsittyä ja tasoitettua. Hirvelä huomaa, että juuri ajetun puhtaan pinnan on rikkonut kulkija: Kah, kettuhan siitä on mennyt.
Hirvelä lanaa uuden kierroksen. Taas on joku ehtinyt kävelemään uudella pinnalla. Kettu.
”Kettu kulki neljään kertaan rinteen poikki. Joka kerta kun olin siitä ajanut. Se on tehnyt sitä sen jälkeenkin, käy minua moikkaamassa. Vai mikä lie sitä siinä ajetussa pinnassa viehättää”, Hirvelä miettii istuessaan aamuhämärässä tampparin puikoissa.
Naurattaa. Ehkä sitä viehättää sama tunne kuin sitä ihmisolentoa, joka pääsee suhauttamaan neitseellisellä pinnalla sukset tai lumilauta allaan.
Istumme tampparin kyydissä vierekkäin. Hirvelä ohjaa laitetta varmoin ottein, vilkuilee vieressä olevaa tietokoneruutua ja hipaisee välillä nappuloita täynnä olevaa kahvaa.
Alla on Ounasvaaran hiihtokeskuksen omaa rinnekonetta järeämpi peli, joka on testissä maahantuojalta.
”Kyllä tällä kelpaa. Kaikki on tietokoneohjattua ja -valvottua. Tästä näkee jyrsimen kulman, tuosta rinteen jyrkkyysasteen. Tärkeintä on seurata tuota kierroslukumittaria, että pysytään vihreällä alueella”, Hirvelä selvittää rauhallisesti, mutta samalla silminnähden tohkeissaan.
Yli yhdeksän tonnia painava kone on ulkoa päin katsottuna valtava, kuin jostain transformers-leffasta. Etuosan aurassa on erilaisia lisäsiipiä. Hirvelä kertoo, että tällä vehkeellä pystyy muotoilemaan parkin boksit sun muut viimeisen päälle.
Sisällä on lupsakkaa. Koneen äänet eivät kuulu juurikaan, pystyy juttelemaan.
Ja juttelemisesta Hirvelä tykkää. Tampparin tekniikan sijaan hän kertoo lisää ketuista.
”Tuolla Toton ala-asemalla asustelee kettupariskunta. Olen nähnyt ne monesti, ovat olleet täällä jo vuosia. Valkohäntäpeurojakin näkee, kerran oli yhdeksän peuran tokka. Ja tietenkin poroja ja jäniksiä vilistää siellä täällä. Tuossa siirtymäreitin varrella viihtyvät riistalinnut. Eläimet ovat tottuneet tamppariin, eivätkä välitä sen kulkemisista.”
Hirvelä on tänä talvena ihmetellyt eläinten vähyyttä; niitä ei ole kettupariskuntaa lukuunottamatta näkynyt.
”Niinhän ne sanovat, että maailma on luonnonkin osalta sekaisin”, Hirvelä huokaa.
Hirvelä tuntee Ounasvaaran kuin omat taskunsa. Joulukuussa tulee 40 vuotta täyteen rinnehommia. Kotikin miehellä on aivan hiihtokeskuksen kupeessa.
”Konekuskin nimikkeellä tässä ollaan, mutta kaikkea mahdollista teen. Aloitin vuonna 1977 hissipoikana. Kerran yksi laskija sanoi minulle, että sinä olet Hannu viimeinen oikea hissipoika”, Hirvelä sanoo hymyillen.
Taitaa olla niin, että olet tuttu mies monille laskijoille?
”Kyllä ne moikkailevat, tanjapoutiaiset ja anttiautit.”
On Hirvelä sahannut Oukun rinteitä itsekin myös suksilla ja lumilaudalla. Viimeksi tosin 90-luvulla, kun vallankumoukselliset carving-sukset tulivat markkinoille.
”Piti käydä kokeilemassa. Ne ovat hyvä juttu, samoin nämä uudet minisukset ja twinit. Niiden ansiosta lapset oppivat paljon nopeammin laskemaan kuin ennen.”
”Kun itse aloitin harrastuksen, oli sääntönä se, että mitä pitemmät sukset sen kovempi laskija. Ja polvet piti olla tiukassa nipussa.”
Hymyilyttää, kun muistan isäni ”kaksnollavitoset” – tiedän mistä hän puhuu.
Nousemme 45 asteen kulmassa Tottorakan korkeimmalle huipulle. Selkä painuu kiinni istuimeen. Hirvittää. Liikkumatila ylhäällä on isolle koneelle kovin kapea.
Hirvelää naurattaa, mutta vain hetken.
”Tässä hommassa tärkein taito on maltti. Pitää tietää missä mennään, millainen on keli ja alusta. Ja tietenkin täytyy koko ajan havainnoida ympäristöä, ettei kukaan jää alle.”
Rinteet ajetaan iltaisin, kun hissit suljetaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että rinteissä liikkuisi silloin vain kettuja. Tampparikuskin on huomioitava talvipyöräilijät, lumikenkäilijät, kävelijät, hullunrohkeat pulkkailijat, omin avuin rinteitä kiipeävät vapaalaskijat ja revontulia metsästävät turistit.
”Täällä liikkuu iltaisin hirveän paljon porukkaa. 80-luvulla ei näkynyt ketään. On hyvä, että ihmiset ovat löytäneet Oukun.”
Toisinaan Hirvelä toimii revontulioppaana, kun turistit piirittävät tampparin ja kyselevät näkyykö tänään revontulia.
”Raapustan paperille 20–22 maybe, 22–01 maybe better, 01- maybe. Ja sanon vielä päälle että maybe”, Hirvelä virnistää. Repeämme nauruun.
Vaihdamme rinnettä ja taas Hirvelä innostuu fiilistelemään.
”Sininen hetki on paras. Siitä tykkään eniten, siinä on jotain erityistä. Tietenkin revontulet ja auringonlaskutkin ovat komeita, kun Toton päältä katselee.”
”Ja Saarenkylän valot, ne ovat aivan uskomattoman kauniit!”
(Juttu jatkuu kuvien jälkeen)
Yritän kysellä tampparilla ajamisen haasteista. Hirvelä selittää jotain keväällä pehmenevistä rinteistä ja Ounasvaaran erityislaatuisesta kosteudesta, joka nostaa lauhalla kelillä veden rinteeseen. Olen vähän pihalla – mietin niitä kettuja.
Sitten hän huokaa ”Oi ihana toukokuu”.
Mitä? Ihana toukokuu?
”Lumet sulaa, tiet sulaa, aurinko paistaa”, Hirvelä luettelee. Katson häntä hämmentyneenä.
”Harrastan moottoripyöräilyä”, hän myhäilee.
”Ja arvaapa mitä olen harrastanut intohimoisesti jo kuuden vuoden ajan. Tomaattien viljelyä kasvihuoneessani.”
Katson Hirvelää änkyttäen. Hän katsoo minua ja nauraa: ”Nii-in, eihän uskoisi tämän näköisestä miehestä?”
Hirvelä rullailee tampparin takaisin ala-asemalle. Aikamme on loppu. Miten tässä näin kävi? Tampparista ei juuri puhuttu. Paljon mielenkiintoisempi oli mies sen ohjaksissa. Ja se kettu, joka rakastaa juuri ajettua rinteen pintaa.
Tamppari eli rinnekone
Jutussa kyytipelinä ollut tamppari, Prinoth Bison X, on uusi rinnekone, ensimmäinen laatuaan Suomessa. Koneessa on 406 hv, 1726 Nm vääntö ja se painaa 9,5 tonnia. Kone on suunniteltu snow park -suorituspaikkojen tekemistä varten, normaalin rinteiden ajon lisäksi.
Prinoth Bison X:n rovaniemeläinen maahantuoja Artic Freetec Oy vie sen esittelykierrokselle Suomen hiihtokeskuksiin alkaen ensi viikolla Helsingin lähikeskuksista ja päättyen noin 1,5 kuukauden kuluttua pohjoisen keskuksiin. Ounasvaara on maahantuojan lähikeskus ja pitkäaikainen yhteistyökumppani, joten tamppari saatiin ensikokeilulle sinne.
Koneesta pienempi malli, Husky 231, on käytössä Rovaniemellä ns. entisen maalaiskunnan alueen latujen hoidossa.
Ounasvaaran hiihtokeskuksen oma kone, 4TS, on hankittu vuonna 2007. Sillä on ajettu 7500 tuntia.