Konsertti
Marrasmusiikki-minifestivaali. Barokkifantasia. Torstaina 2.11. Haaparannan kirkossa. Meri-Lapin jousikvartetti, Virve Räisänen, cembalo, Virpi Räisänen, mezzosopraano .
Haaparannan vuonna 1963 rakennetussa kirkossa on erikoinen akustiikka. Laulajille jälkikaiku on pitkä ja massiivinen, jousisoittimet puolestaan soivat paljaina, miltei alastomina, mutta samalla sävykkäinä.
Torstai-illan konsertissa kuultiin lisäksi cembaloa, jonka ilmaisukeinoja moititaan usein rajatuiksi. Hallitun artikulaation ja pitkän jälkikaiun ansiosta soitin soi vapautuneen ilmeikkäästi.
Mutta se tekniikasta.
Torstain konsertissa nautittiin ennen kaikkea kauniista barokkimusiikista lahjakkaiden ja ammattitaitoisten taitelijoiden välittäminä. Meri-Lapin jousikvartetissa musisoivat viulistit Kanerva Mannermaa ja Juhana Inkinen , alttoviulisti Karri Perälä sekä sellisti Olli-Pekka Kajasviita.
Konsertti käynnistyi cembalisti Virve Räisäsen tulkinnalla J oseph Nicolas Pancrace Royerin kolmiosaisesta Pièces pour clavecinista . Soitossa oli kepeää rentoutta, ja kaikesta sai vaivatta selvää viimeisen osan bassoalueen kaikkein tiheimmistä kohdista.
Illan yllätyksestä vastasi toisena kuultu B arbara Strozzin sävellys L 'Eraclito amoroso sopraanolle, cembalolle ja sellolle . Sellon kaunis, laskeva melodialinja ja cembalon rauhallinen askellus tukivat nöyrästi tuskasta vaikertelevaa, petettyä laulajaa, jota Virpi Räisänen tulkitsi erinomaisen vakuuttavasti.
Luigi Boccherinin jousikvartetto nro 5 (op.27) oli myös onnistunut esitys. Ainoatakaan ylimääräistä ääntä ei kuulunut, jousien vire oli hyvä, ja itse sävellys rikas. Kvartetti soi lämpimän tasapainoisesti ilman sen kummempaa väritystä.
Konsertin kohokohta oli ehdottomasti Antonio Vivaldin kantaateista kenties suosituin, Cessate, omai cessate (RV 684). Räisäsen heittäytyminen tuskaiseen rooliin on hätkähdyttävän vaikuttavaa. Punainen, viittamainen asuste toi mieleen itse säveltäjän, jota aikanaan kutsuttiin punaiseksi papiksi (il prete rosso). Punainen on myös intohimon ja rakkauden väri, joten myös symboliikkaa ei dramaattisessa esityksessä puuttunut.
Barokkifantasia olisi mainiosti selvinnyt ilman ”pakollista” vuodenaikaakin.
Vivaldin Syksyssä oli kenties havaittavissa jo lievää herpaantumista, mutta viimeisenä kuultu Georg Friedrich Händelin Dopo notte atra e funesta oopperasta Ariodante (HWV 33) svengasi jälleen iloisesti. Räisäsen vokaaliakrobaattinen suoritus oli jälleen huimaa seurattavaa taiteellisesta tasosta vähääkään tinkimättä.