Vauvoja syntyy Suomessa yhä vähemmän. Se on minun syytäni.
Olen 30-vuotias lapseton nainen. Juuri se tilastollinen henkilö, jonka Antti Rinne toivoisi ryhtyvän ”synnytystalkoisiin” ja jota varten Juha Sipilä aikoo tehdä Suomesta ”lapsiystävällisemmän maan”.
Olen kansantaloudellinen huolenaihe. Uusien veronmaksajien väsääminen on minun vastuullani. Jos en tee mitään, huoltosuhde vääristyy ja Suomi surkastuu.
Myönnän, että moni seikka puhuu lisääntymiseni puolesta.
Ensinnäkin: oma toive. Minä haluan vanhemmaksi.
Toiseksi: olosuhteet.
Olen hyvin onnekas, sillä en ole toiveeni kanssa yksin. Minulla on puoliso, ja hänkin haluaa vanhemmaksi, ehkä vielä enemmän kuin minä. Olemme haaveilleet jälkeläisistä, puhuneet nimistä ja kasvatusperiaatteista.
Olemme korkeakoulutettuja. Töitä on ainakin tähän asti riittänyt. Freelancereina pystyisimme tarvittaessa työskentelemään osa-aikaisesti, mikä voisi helpottaa hoitojärjestelyitä.
Asumme tilavassa kaksiossa hyvämaineisessa kaupunginosassa. Päiväkoti on samassa korttelissa, koulut kilometrin päässä.
Kuvitteellisten lastemme isovanhemmat sijaitsevat harmillisen kaukana meistä, mutta ystäväpiiri tarjoaisi tukiverkon. Valtio piffaisi neuvolakäynnit ja lapsilisät.
Arvelen, että selviäisin vanhemmuudesta ihan kelvollisesti.
Lisäksi arvelen, että vanhemmuus on kuormittavuudestaan huolimatta arvokas kokemus ihmisen elämässä. Tunnen suurta myötätuntoa heitä kohtaan, jotka eivät halustaan huolimatta saa lapsia.
Merkillinen tilanne. Miksi kummassa en liittyisi talkoisiin?
Varmuutta onnistumisesta ei tietenkään ole – lapset ovat lahja, opetti isoäiti –, mutta ihan biologian nimissä minun kannattaisi kokeilla nyt, kun munasoluni ovat oletettavasti yhä iskussa.
Vaan ei. Minä emmin.
Koska minua pelottaa.
En pelkää kurahousuarkea.
Pelkään ilmastonmuutosta. Pelkään sitä muutenkin, mutta kuvitteellisten lasteni kohdalla se näyttää kauhistuttavalla tavalla konkreettiselta.
Toisin kuin toistellaan, lapsettomuus ei ole itsekkyyttä. Lisääntyminen on. Jos hankkisin lapsia, kasvattaisin hiilijalanjälkeäni ja vauhdittaisin ilmastonmuutosta.
Vielä paljon pahemmalta tuntuu se, millaisessa todellisuudessa lapseni joutuisivat elämään.
Suomessa elinolot saattavat toki säilyä siedettävinä, jopa mukavina, pitkään – ellei Golfvirta hyydy tai käänny.
Mutta millaiseksi paikaksi maailma muuttuu, kun niin moni sen kolkka kuivuu korpuksi tai uppoaa mereen?
Pelkään sitä, miten me otollisempaan sijaintiin osuneet suhtaudumme katastrofiin.
Jo nyt annamme pakolaisten upota Välimereen. EU-maat kinastelevat vastuusta. Pikkulapset putoavat kumiveneistä ja hukkuvat. Siitä on tullut arkipäivää.
Mitä tapahtuu sitten, kun miljoonat ihmiset lähtevät liikkeelle ilmastonmuutoksen pilaamilta alueilta? Kun jatkuvat hurrikaanit ja metsäpalot tuhoavat maastoa ja tyhjentävät kaupunkeja?
Millaisia sotia syttyy, kun puhtaasta vedestä tulee yhä harvempien luksusta? Entä kun viljelyala vähenee ja koittaa ruokapula? Globaali nälänhätä?
En tiedä. En halua tietää. En halua lasteni tietävän.
Haluaisin uskoa tulevaisuuteen. En vain luota nykyisten vallanpitäjien ymmärrykseen tilanteen vakavuudesta.
Hälytyssireenit huutavat, mutta vallanpitäjät napostelevat kinkkuvoileipiä ja vähättelevät minkä kerkeävät. Sitten syksymmällä. Miksi Suomen pitäisi, kun muut eivät.
He ovat saaneet aikaan niin vähän, että hävettää. He ovat liian vanhoja, liian tyytyväisiä ja liian nössöjä. He eivät uskalla tuottaa äänestäjilleen pettymyksiä: rajoittaa, verottaa ja tiukentaa.
Ja ketkä kantavat heidän vätystelynsä seuraukset?
Lapset.
15-vuotias aktivisti Greta Thunberg puhutteli vallanpitäjiä Katowicen ilmastokokouksessa: ”Te sanotte rakastavanne lapsianne yli kaiken, mutta varastatte heidän tulevaisuutensa heidän silmiensä edessä.”
Olen valmis tekemään sopimuksen. Siinä vallanpitäjät sitoutuvat esimerkiksi lopettamaan lihateollisuuden paapomisen, pistämään lentomatkat verolle ja vaihtamaan kivihiilen energiansäästöön.
Minä puolestani yritän tuottaa veronmaksajan tai pari.
Eikö passaa?
Eipä tietenkään.