Elämäkerta
Matti Salminen: Erno Paasilinnan kirjallinen elämä. Into 2018.
Petsamossa syntynyt ja Tervolan Varejoella kasvanut Erno Paasilinna (1935–2000) ei ollut ennalta määrätty älykkö. Hän joutui isänsä menehdyttyä pettymyksiinsä kahdeksanlapsisen perheen huoltajaksi, elinkelvottoman asutustilan isännäksi ja metsätöihin. Koulutus rajoittui vajaaseen kansakouluun käytynä evakkotaipaleen takia kuudessa eri koulussa.
Silti Paasilinna oli kutsuttu kirjoittamaan. Lehdissä ilmestyi hänen juttujaan 15-vuotiaasta lähtien.
Alkutaipaleella tärkein oli Atte Kalajoen luotsaama Kaltio, jota nuori kirjoittaja avusti vuodesta 1955. Alussa miesten välit olivat kunnossa, Erno maisterin ohjeiden kuuntelija. Pian Kalajoki pestasi Paasilinnan toimitussihteeriksi.
Ääni vaihtui kellossa, kun Kaltion johtokunta nimitti Paasilinnan päätoimittajaksi 1963. Lehti ei paljon poikennut edeltäjistään, koska ei ollut varaa palkata tuoreita voimia. Mutta oli Kohtauspaikka, vapaa keskustelufoorumi, jossa muun muassa Aku-Kimmo Ripatti pääsi loukkaamaan lottia. Kestettyään vajaan vuoden Kalajoen sorkkimista Paasilinna sanoutui irti tietäen jatkavansa kilpailijaksi perustettavassa Pohjoisessa.
Kaltion pesti ja sitä seurannut Pohjoisen päätoimittajuus opettivat Paasilinnalle paljon.
Myöhemmin hän muisteli, että vuodet pikkukaupungissa tappouhkausten ja pahoinpitely-yritysten saattelemina olivat Ernon oppivuodet – ne synnyttivät satiirikon.
Ja kun hän oli jättänyt Oulun siirtyen Hämeenlinnaan Kariston kustannustoimittajaksi, ilmestyi Oulu-kiinnitteinen satiirikokoelma Kylmät hypyt (1967). Lukuisat toimitteet mukaan lukien tuotanto käsittää 45 teosta.
Tästä itseoppineesta vastarannan kiiskestä, yhden ilmeen miehestä Matti Salmisen on ollut vaikea kirjoittaa kovin monisärmäistä elämäkertaa.
Poliittisesta katsomuksestakaan ei oikein saa selvää: Paasilinna kirosi oikeiston ja keskustan haluten vetää vasemmiston vessanpöntöstä alas.
Aiheittensa takia häntä silti pidetään vapaana vasemmistolaisena. Niin uskovaisten jumaliset puheet kuin lapualaisperinteen nyrkkiraudat olivat hänelle vastenmielisiä. Eräänlainen pohjoisen outous näkyy siinä, että Salminen leimaa ”leikkotukat” lestadiolaisiksi. He ovat kyllä körttejä.
Salminen nimeää mielestään tuotannon huiput. Nämä ovat elämäkerrat tuhotuista miehistä: Timo K. Mukka – legenda jo eläessään (1974) ja Rohkeus. Arndt Pekurisen elämä ja teloitus (1998).
Pekurinen oli ehdoton pasifisti, jonka Suomen sotaherrat tapattivat 5.11.1941 yrittäessään pakottaa miestä rintamalle ase käteen.
Mukka kuoli 28-vuotiaana Pellon kunnanisien tylyyteen, mutta kirjoitettuaan loistavan tuotannon.
Salminen ihmettelee suotta Paasilinnan välihyppyä Otavasta WSOY:n orsille. Legendasarja oli Södikan kirjallisen johtajan Ville Vikstenin idea ja lempilapsi.
Salmisesta on merkittävä myös ensimmäisen Finlandia-palkinnon saanut esseekokoelma Yksinäisyys ja uhma (1984). Siinä on tutkielma Pentti Haanpäästä, josta Paasilinna tekee teoksen nimen mukaisen Suuren Yksinäisen eli omankuvansa.
Miltei kaikki Paasilinnan tekstivalikoimat on koottu aiemmin lehdissä julkaistuista artikkeleista. Hän oli aina senttari, ja kun Otava hyväksyi nämä koosteet, teoksia syntyi.
Vaikka Paasilinna oli aina Riidassa maailman kanssa (1997), hänessä oli toinenkin puoli: ystävilleen hän oli lojaali.
Antti Tuurin kanssa hän kierteli Etelä-Pohjanmaata ja Lappia. Yhteistuotantoa on matkareportaasi Isoa Inaria kiertämässä (1999); aivan paulaharjumainen nimi.
Salmisella toistuu Paasilinnan viha akateemista kirjallisuudentutkimusta kohtaan. Tämä on suhteellista.
Ainakin Raoul Palmgrenin hautajaisten päälle, joissa Erno piti ruumissaarnan arkun äärellä, Tampereen Rossossa istuttiin neljin miehin hyvin sopuisasti: Tampereen Yrjö Varpio, Turun Pertti Karkama ja allekirjoittanut. Ehkä me olimme ne alan miehet, joita Erno sieti.
Kari Sallamaa