Kaisa Nurminen , 41, on sairastanut epilepsiaa yläkouluikäisestä saakka. Hän toteaa, että mielenterveysasiat epilepsian hoidossa ovat tulleet vahvemmin esille vasta viime vuosina.
- Apua saa, kun itse pyytää.
Nurmisen mielestä omalääkärin ja vakituisen hoitosuhteen merkitys on ensiarvoisen tärkeää. Monikaan ei pyydä apua, eikä kerro kaikkia kuulumisia lääkärille. Oma masennustaan ei välttämättä edes tunnista.
- Silloin lääkärin ”Mitä sulle kuuluu?” on merkityksellinen. Lääkäri pystyy arvioimaan todellista vointia, kun tietää millainen potilas oli aiemmin.
- Huono mieli edesauttaa kohtausten tulemista. Onneksi sama kaava pätee myös toisinpäin.
Sairaus vaikuttaa hyvin monella elämän alueella.
- Epilepsia-diagnoosi voi olla hyvinkin ahdistava. Kun asian hyväksyy, alkaa sopeutuminen.
Tämä koskee laajasti koko epilepsiaa sairastavan perhettä. Sairaus vaatii monenlaisia muutoksia elämässä ja voi tuoda myös erilaisia rajoitteita.
- Epilepsian stigma on tiukassa ja yhä tänäkin päivänä ajatellaan, että epilepsia on sitä, että joku kaatuu ja kouristelee, mutta epilepsia on paljon muutakin.
- Jokaisella on erilaisia asioita, joita sairaus rajoittaa tai ei rajoita, sanoo Nurminen.
- Sellaisella normihyvällä ja terveellisellä, rytmitetyllä elämällä on merkitystä, ihan niin kuin muillakin ihmisillä. Vertaistuen ja ystävyyssuhteiden merkitystä ei voi varmasti tarpeeksi korostaa.
Nurminen kertoo saavansa voimia arkeen harrastuksistaan uimisesta, reissaamisesta ja käsillä tekemisestä.
- Uusien mukavien juttujen odottaminen piristää aina. Jos mieli on maassa, niin pahinta on olla yksin. Aina ”juuri tänään” ei joku asia onnistu tehdä ja voimavarat on siirrettävä seuraavaan, parempaan hetkeen.