Elo­ku­va: Vii­mei­nen tai­de­kaup­pa vie ti­lin­teon hetkeen

Klaus Härön edellinen elokuva Miekkailija (2015) keräsi kiitosta ja kunniaa. Se voitti Jussin vuoden parhaasta elokuvasta. Se kuvasi Neuvostoliiton alla elävän Viron kohtaloa miekkailijan kautta. Oscar-palkinto jäi saamatta.

Miekkailijan tavoin Härö on käsitellyt historian kipukohtia muissakin elokuvissaan. Sotalapsista kertova Äideistä parhain itketti katsomoissa vuonna 2005. Uusi ihminen (2007) kuvasi köyhien naisorpojen sterilisointia 1950-luvun Ruotsissa.

Härön elokuvien aiheet ovat merkittäviä. Niissä pulassa olevat ja syrjäytetyt saavat puolustajansa. Se on arvostettavaa .

Sekin on arvostettavaa, että alunperin papiksi aikonut ohjaaja ei yleensä alleviivaa kristillistä maailmankatsomustaan. Viittaukset ja symboliikka ovat kyllä läsnä.

Ylistetty Miekkailija ei toiminut minulle. Tärkeästä aiheesta huolimatta sitä vaivasi sievistelevyys.

Voimakkaimmin Härön elokuvista minua on puhutellut pienimuotoisempi ja intiimimpi Postia pappi Jaakobille (2009). Se on tarina sokeasta papista ja armahdetusta elinkautisvangista.

Nykyajan Helsinkiin sijoitettu Tuntematon mestari liittyy tuon elokuvan seuraan. Ennalta-arvattavuuksista ja tietystä konservatiivisuudesta huolimatta Härön uutuus on ehjä ja hienovireisen jännitteinen elokuva kuvausta, musiikkia ja näyttelijätyötä myöten.

Olavi (Heikki Nousiainen) on vanha taidekauppias. Moderni maailma on ajanut hänen ohitsensa. Se maailma näyttäytyy elokuvassa ehkä turhan suorasukaisesti ja vivahteettomasti kuvattuna.

Olavi rinnastuu vanhaan käsityöläiseen, joka selaa hienoissa lähikuvissa kortistojaan ja kirjaa ylös kauppansa.

Vanhan ajan kauppias haluaa tehdä vielä yhden onnistuneen kaupan ennen vetäytymistään. Se turvaisi eläkepäiviä – ja olisihan se näpäytys nousukkaille.

Siihen tulee mahdollisuus, kun viereisessä taidekaupassa on asetettu töitä näytteille huutokauppaa varten. Eräs maalaus on puolihuolimattomasti esillä. Signeerausta vailla oleva miehen kasvoja kuvaava teos alkaa kiehtoa Olavia. Olisiko se mahdollisuus tehdä kaipaamansa viimeinen kauppa?

Ohjaajan tietäen katsojan ei ole vaikea arvata, ketä maalaus esittää, mutta mahdollisen tekijän jäljittäminen on katsojallekin pieni jännitysnäytelmä – ja miksi tekijä ei ole signeerannut työtään?

Olavilla on vikansa. Hän on elänyt omaa elämäänsä juurikaan tapaamatta ja välittämättä tyttärestään Leasta (Pirjo Lonka) ja tyttärenpojastaan Otto (Amos Brotherus). Elokuva kyseleekin Olavin elämänarvojen perään. Mikä motivoi Olavin toimia? Kykeneekö hän muuttamaan itseään ja näkemään asioita toisin?

Lea ottaa yhteyttä Olaviin. Hän haluaa virheitä tehneen Otto-poikansa isoisälleen työharjoitteluun. Se on Olaville vaikeaa, mutta vähitellen Olavin ja Oton suhde vahvistuu. On heillä yhteinen intressikin – maalauksesta mahdollisesti saatava raha.

Heikki Nousiaisen suoritus rahallista ja henkistä tilintekoa tekevänä Olavina on vakuuttava. Tulkinnassa on monisyisyyttä. Hän ei ole yksiselitteinen hahmo. Toisin on elokuvan Olavia nuorempien taidekauppiaiden suhteen.

Pirjo Lonka Olavin tyttären Lean roolissa on elokuvan parhaimpia puolia, vaikka hänelle ei ole kirjoitettu montaa kohtausta. Hän on tosi, taisteleva ja haavoittuva. Hänen kauttaan elokuvaan tulee tarvittavaa särmää.

Kuvaus palvelee hyvin Härön elokuvallista ja sisällöllistä ajattelua. Tuomo Hutrin kuvat ovat eittämättömän hallittuja ja kauniisti valaistuja, tosin myös aika ilmeisiä etenkin Kristus-hahmon kohdalla. Lähikuvat ovat kertovia, samoin kuvat Helsingistä.

Itselleni tehoaa erityisesti elokuvasta huokuva menetyksen ja luopumisen tunnelma, jonka silaa herkästi Matti Byen musiikki.