Elo­ku­va-ar­vio: Valon enkelit toivat sähkön pirt­tiin – Antti Haasen do­ku­ment­ti on huo­lel­la työs­tet­ty ja tun­teel­la tehty

Nykyaika on täynnä valokuitua ja digidägää. Elämämme kaatuu, kun sähköt katkeavat hetkeksi. Siitä ei ole kuitenkaan kauan, kun moni pirtti tökötti Lapissa pimeänä ilman sähköä.

Antti Haasen ohjaama ja käsikirjoittama dokumenttielokuva Valontuojat muistuttaa meitä edeltävien sukupolvien työstä modernin elämänmenomme eteen.

Ei Valontuojat silti mikään opetuselokuva ole. Se on huolella työstetty ja tunteella tehty elokuva miehistä, jotka toivat sähkön riemut Lapin etäisimpiinkin korpiin. Kiitollinen asukas kutsui heitä valon enkeleiksi.

Valontuojat on ohjaajansa kautta myös henkilökohtainen sukupolvitarina, jossa pojat jatkavat isänsä työtä omalla tavallaan. Tämä tulee erityisesti lopun nostatuksessa esille tavalla, jonka ääressä kyynisempi katsoja nikottelee. Empaattisemmasta näkökulmasta katsoen loppu sulkee elokuvan kaaren ylevästi.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Antti Haase on Gunnar Haasen pojanpoika. Baltiansaksalaiset sukujuuret omaavalla Gunnar Haasella oli sodan runteleman Lapin sähköistyksessä keskeinen rooli vuodesta 1945 lähtien kolmenkymmenen vuoden ajan. Poikansa Hannu Haase jatkoi isänsä työtä.

Valontuojat. Gunnar ja Hannu Haase vuonna 1953.

Kuva: Irmeli Haase

Gunnar Haase oli tinkimätön, miltei pakkomielteinen sähkön puuhamies. Hänet tunnettiin Rovakairan Sähkö Oy:n nokkamiehenä, jota työntekijät pitivät elokuvan mukaan kannustavana ja reiluna pomona. Hän ei moittinut työn jälkeä, vaan ohjasi tekemään työn vieläkin paremmin.

Asentajien ja aikalaisten inhimillistä tarinointia on kiintoisaa kuunnella ja katsoa. He tuovat aiheen lähelle katsojaa. Esimerkkinä voi mainita puutteellisissa työoloissa vammautuneen asentajan. Asentajien työ ei ollut Lapin selkosilla auvoista ja vaaratonta. Palkitsevuus tuli työn merkityksellisyydestä. Talon emäntä iloitsi, kun sähkö helpotti kotitöitä. Ukonkin otti mieluummin viereensä. Vastustustakin ilmeni, tietenkin – on sitä pärjätty ennen ilmankin.

Sähkön ilot haihtuivat mielistä, kun käsiin iskettiin ensimmäinen sähkölasku. Joillekin synti ja sähkö sikisivät yhdessä. Sankareiden viittaan tulee aina säröjä. Rovakaira sai joidenkin suussa Rosvokairan maineen. Myöhemmissä vaiheissa yhtiö tappeli vesivoiman vastustajien kanssa.

Nuo asiat tuodaan Haasen Valontuojissa esille, mutta perusteiltaan leffa peukuttaa selvästi yhtiön, sen johtajien ja työntekijöiden puolesta.

Piirimies. Seppo Niskala kaapelikelojen keskellä.

Kuva: Mikko Leinonen

Valontuojat on yleisöystävällinen dokumenttielokuva muutenkin kuin kiintoisan aiheensa puolesta. Leffa käyttää luonnikkaasti ja eloisasti vanhaa arkistomateriaalia, valokuvia, äänitallenteita, lehtiartikkeleita ja aikalaishaastatteluja.

Ohjaaja on useasti kuvissa ja kertojana. Se tuo omakohtaisuutta. Haase lähestyy fiktiivisen kerronnan keinoja laittamalla vanhat ja tuoreet asentajat yhdessä sähköpylvään pystytykseen.

Valontuojien äänimaisema on rakennettu tarkasti. Se herättää vanhan ajan eloon ja tuo draaman tuntua.