Elo­ku­va-ar­vio: Oona Airola rat­sas­taa sä­deh­ti­vä­nä – Pölönen nostaa naiset esiin uu­tuu­se­lo­ku­vas­sa

Veikko (Konsta Laakso) ja Anni (Oona Airola) antautuvat toisilleen kotimaisessa uutuuselokuvassa Oma maa, jonka Markku Pölönen ohjasi vuosikymmenen elokuvatauon jälkeen.

Kuva: Solar Films

On mukavaa, että Markku Pölönen palaa Oma maa -elokuvallaan valkokankaille vuosikymmenen jälkeen. Onneksi uutuus on huomattavasti onnistuneempi kuin edeltäjänsä Ralliraita (2009).

Pölösen elokuvat ovat olleet ansaitusti tykättyjä. Monet muistavat Kivenpyörittäjän kylän (1995), Kuningasjätkän (1998), Baddingin (2000) ja Koirankynnen leikkaajan (2004). Television puolella Pölösen TV-sarja Karjalan kunnailla (2007–2009) oli todella suosittu.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Markku Pölönen on omimmillaan, kun hän liikkuu suomalaisessa mielenmaisemassa ja tavallisen kansan parissa huumoria unohtamatta. Oma maa on jatkumoa tälle.

Elokuva sijoittuu vuosiin 1945–1952. Pölösen mukaan se oli ”työn ja unelmien aika, kansa ravisti sodan kauhuja harteiltaan. Raskasta aikaa se oli, mutta myös rakkaiden muistojen aikaa.”

Anni (Oona Airola) on varakkaan leipuriyrittäjän tytär. Isä (Antti Virmavirta) on sodasta palaava upseeri, joka ottaa yrityksen hoidon Annilta haltuunsa. Hän on sen sortin mies, jonka mielestä naiset eivät pysty hoitamaan ”miesten hommia”.

Isän elämässä vaimonsa (Marjaana Maijala) on syrjäytetty omaan nurkkaansa. Annin rakas sisko (Helmi Linnosmaa) on kasvamassa irti isänsä varjosta.

Uittojätkän poika Veikko (Konsta Laakso) esittäytyy heti ensimmäisissä kuvissa. Eletään sodan loppupuolta. Liinu-hevonen vetää rattailla muutamaa sotilasta. He joutuvat väijytykseen, jossa Annin veli Aarne kuolee. Liinu ja Veikko selviävät.

Katsojalle on selvää, että ”läpiammuttu” Veikko ja omatahtoinen Anni rakastuvat. Liinu on heidän rakkautensa apuri. Hevonen kulkee koko ajan kerronnassa mukana.

Rakastuneet Veikko ja Anni ovat toivoa täynnä. He alkavat raivata Veikon ns. kylmää tilaa. Puut on kaadettava, kannikot poltettava ja tupa rakennettava. Leipä on tiukassa -–eivätkä Veikon selässä liikkuvat sirpaleet helpota asiaa.

Oma maa on kritiikille altis. Draaman kaari ei säily eheänä loppuun saakka, vaikka katsomossa tirautetaan kyyneleitä. Kohtauksissa ja vuoropuheluissa on ajoittain töksähtelevyyttä.

Pölösen ohjaus taiteilee rajalla, jonka toisella puolella uhkaa pelkkä nostalginen patsastelevuus. Lähellä sitä mennään. Kriittisemmän katsojan mielestä raja ylittyy.

Marmatukset sikseen. Pölösen Omalla maalla on runsaasti ansioita.

Pölönen on ohjaajana humanisti, joka nostaa esille ihmisyyden. Hän uskaltaa olla romantikko ja vanhojen Suomi-filmien sukulainen. Hän ei suostu rypemään kurjuudessa, vaan nostaa esille toivon ja hyvän mielen elämän kovuuttakin kuvatessaan.

Sotien jälkeen ihmiset raatoivat meidänkin hyvinvointimme eteen. Oma maa muistuttaa meitä tästä, vaikka keskeisellä sijalla on Veikon ja Annin rakkaustarina. Meidän monien juuret löytyvät raivaajasukupolvesta.

Omassa maassa ihmiset auttavat toisiaan. Naapurit avittavat töissä, tuovat kaloja tai antavat joululahjoja.

Naisten rooli nousee esiin. Pölönen on antanut tästä mieluusti kunniaa dramaturgina toimineelle Paula Vesalalle.

Suomen rakentuminen ei ollut pelkästään miesten käsissä. Pölösen puheiden mukaan hän näkee elokuvansa Annin jonkinlaisena nykynaisen esikuvana.

Anni ei ole miehensä rukkanen, vaan oman tahdon omaava, sisukas ihminen. Hänet nähdään raatamassa ja lapioimassa sontaa.

Toisaalta hän ratsastaa miltei satumaisissa kuvissa uljaana, selkä ylpeästi suorassa ja puoleensavetävästi hymyssä suin – tietysti kuvaaja Konsta Sohlbergin vangitsemassa suomalaisessa luonnossa ja valossa.

Luonto onkin voimakkaasti läsnä paitsi kuvina, myös äänimaisemassa lintujen laulua ja musiikkia (Pessi Levanto, Dmitri Sostakovits) myöten.

Elokuvassa on kelpoa näyttelijätyötä. Sivuhahmoista jää parhaiten mieleen rehevä kansanmies Vertti, jota esittää Arto Heikkilä.

Oona Airolan ja Konsta Laakson puheissa, ilmeissä ja kosketuksissa on keskinäistä kemiaa. Se ei ole katteetonta mainospuhetta.

Tämä tulee esille esimerkiksi elokuvan ehkä komeimmassa kohtauksessa, jossa Anni ja Veikko raahaavat kantoja tuleen. Väsymys painaa, mutta rakkaus kantaa.

Puhtaasti realismiin kallellaan oleva ohjaaja olisi varmaan toteuttanut kohtauksen toisin. Romantiikkaa kaihtamaton Pölönen laittaa parin suutelemaan ja tanssimaan. Liekit roihuavat taustalla ja musiikki soi.