Elo­ku­va-ar­vio: Elvis & Onerva – tei­ni­rak­kaut­ta ou­dois­sa ke­hyk­sis­sä

Mikael Syrjälän esikoiselokuva Elvis & Onerva kertoo sen tavallisen tarinan. Tyttö ja poika ihastuvat, poika rehentelee kavereilleen, juoru muuttuu edetessään, seuraa väärinymmärryksiä ja mielipahaa.

Nuorta näyttelijäkaartia on miellyttävää seurata. Mimosa Willamo yhdistää kaupunkiin muuttaneen Onervan hahmoon herkästi ujoutta, avoimuutta ja uteliaisuutta, vaikka elokuva ei tarjoakaan sellaista tilaa räiskyä kuin Miia Tervon ohjaama mainio Aurora (2019).

Johannes Brotherus luo Elviksestä aidonoloisen, epävarman mutta sympaattisen teinin. Kaveriporukoiden hengailu ja läpänheitto soljuvat rennosti.

Aikuiset puolestaan ovat etäisiä ja kullakin on vain muutama, yleensä epämiellyttävä piirre: opettaja on tekoreipas, Onervan isä epäterveen kontrolloiva, Elviksen vanhemmat lapsellisessa kylmässä sodassa keskenään.

Kuvaus lähestyy välillä dokumentaarista käsivarakerrontaa, välillä tarjolla on tunnelmoivia ja unenomaisia näkymiä pikkukaupungin raunioista ja jättömailta.

Samuli Ahonen tuo kameran pehmeästi lähelle nuoria — välillä liiankin lähelle: viipyilevät lähiotokset hiuksista tai niskasta eivät ole oikein perusteltuja.

Valitettavasti Elviksen & Onervan tuttuun asetelmaan ei tavoiteta omaperäistä särmää.

Elokuva alkaa kärsiä aukkoisesta juonesta ja muista käsikirjoituksen puutteista etenkin, kun Elvikseen kohdistuvat raiskaussyytökset ottavat tulta.

Kuvio tarjoaisi hyvät mahdollisuudet pohtia somen roolia huhujen ja kohujen synnyssä, mutta nämä nuoret tuntuvat käyttävän puhelimiaan pelkästään puhumiseen.

Kaikki, aikuisetkin, näyttävät pitävän epäilyjä aiheellisina, mutta ketään ei kiinnosta ilmoittaa asiasta viranomaisille.

Epäilyjä tukevat sattumukset ja valheet ovat piinallisen epäuskottavia. Kestää käsittämättömän pitkään, ennen kuin Elvis hoksaa mistä on kyse, ja Onervan tunnot kuitataan pinnallisesti.

Elokuvan finaali kuitenkin onnistuu hieman irrottautumaan kaavamaisuudesta.

Aiheeltaan painavassa tarinassa ei ole sellaista jännitettä kuin vaikkapa Oskari Sipolan katkeransuloisessa Elokuussa (2011). Puhumattakaan ilmeisestä vertailukohdasta, Thomas Vinterbergin Jahdista (2012), jossa perusteettomat hyväksikäyttöväitteet romuttavat lastentarhanopettajan arjen.

Elokuva on mediassa linkitetty #metoo-kampanjan synnyttämään keskusteluun.

Mutta jos näkökulmaksi valitaan tämä — raiskauksesta epäilty poika onkin viaton uhri, joka saa kaikilta turpiinsa — niin tarinan pitäisi olla paljon harkitummin ja varovaisemmin rakennettu.