Yksi elävimpiä muistoja yliopistosta on Jyväskylän kampuksen liikuntasalin lattia. Osallistuin lähes joka viikko yliopistoliikunnan kuntopiiriin, circuitiin. Kun lattialle asetetuille matoilla punnersi, nenässä tuoksui ummehtunut muovimatto ja kämmenten alla litisi edellisen jumppaajan hiki.
Jokaisen kierroksen ahdistava loppuhuipennus oli X-hypyt tai kyykkyhypyt.
Mutta suorituksen jälkeen, ah, olo oli hyvä. Kansalaisvelvollisuus suoritettu. Veri kiersi suonissa, rasvaa oli poltettu ja reisien lihaksia rääkätty juuri sopivalla tavalla.
Vai oliko olo hyvä?
Joka viikko omatuntoa nakersi, jos jumppakertoja ei kertynyt tarpeeksi. Jos jumppaan ehtikin, olisi pitänyt ehtiä juoksemaankin.
Jotkut ystäväni eivät olleet koskaan syttyneet koulun liikuntatunneilla liikuntaan. Hekin yrittivät silti hampaat irvessä oppia tuntemaan sen kaikkien kuuluttaman endorfiiniryöpyn, turhaan. Ennemmin he kipusivat sohvalle, katsoivat Big Brotheria ja lähtivät illalla diskoon.
Loput meistä suorittivat liikuntaharrastuksia kuten yliopiston kursseja. Kalenteriin merkintä, ruksi suorituksen päälle ja kohti seuraavaa.
Sitten huokea yliopistoliikunta loppui, ja aloin kyseenalaistaa viikoittaisten jumppien mielekkyyden.
Kun ikä kiri yli kolmenkymmenen, havahduin siihen, että elämä on liian lyhyt jumppasalin hikisellä lattialla makaamiseen, jos siitä ei saa nautintoa.
Löysättyäni pipoa huomasin, että nautin juoksemisesta silloin tällöin metsäpoluilla. Pidän joskus monen tunnin kävelylenkeistä, toisinaan sähäköistä pyörälenkeistä. Joskus on tarve heiluttaa kahvakuulaa.
Useimmiten kipuan hevosen selkään tai puhdistan karsinoita. Siitä olen paremmassa kunnossa kuin 22-vuotiaana fuksina.
Olen oppinut tuntemaan, ja ennen kaikkea, hyväksymään itseni liikkujana.
Saman ovat tehneet liikuntaa karsastaneet ystäväni. Toinen ihastui uimiseen. Toinen pelaa kiihkeästi roller derbyä. Jotta hän pärjäisi peleissä, juoksee hän portaita ja käy monta kertaa viikossa salilla. Entinen sohvaperuna katsoo kyllä yhä joka ilta Emmerdalen - mutta punnertaa samalla.