Kello soi. Kurkistan ikkunasta. Sää on hyvä. Päivästä tulee mahtava. Alan miettiä päällepantavaa. Kuinka paljon kerroksia tarvitaan? Tuleeko kävellessä hiki? Tuuleekohan siellä? Varpaat jäätyy viimeistään iltapäivästä, joten villasukat on laitettava jalkaan ja kumipohjaiset kengät, etteivät jalat pääse vahingossakaan kastumaan.
Sitten tietysti testataan toppahousut, jotta mahtuvatko ne vielä päälle. Mahtuvat. Hyvä. Nyt kaikki on kunnossa, paitsi, että missähän lie laukku? Missä on kaira? Mistä saa matoja? Toukkia inhoan, niin niillä en edes yritä saada saalista.
Soitan kaverille, että tulevatko he pilkkeihin? Ketä muita tuttuja tulee? Minne mennään illalla? Lopetan puhelun, sillä kello käy. Kiire tulee, mutta onpa kiva nähdä tuttuja pitkästä aikaa.
Varaston perältä löytyy pilkkilaukku, jonka sisällä ovat vanhat pilkit. Siimat ovat sotkussa ja vanha mato kuivunut koukun ympärille. Repun taskussa on puoliksi juotu termarillinen kahvia. Yököttää.
Ihan oikeasti. Olinko näin huolimaton viime keväänä, kun pilkkikausi päättyi? Tuskin. Tähän täytyy olla joku hyvä selitys. Lohduttelen, että kävipä tuuri, ettei laukkuun ollut jäänyt puoliksi avattua nuotiomakkarapakettia.
Alan räplätä siimoja suoriksi ja irrottelen koukkuja repun selkämyksestä. Piikki pistää sormeeni ja veri vuotaa. Laastaria.
Hermoja raastavan räpeltämisen jälkeen saan siimat suoriksi. Huomaan, että lanka napsahtaa poikki jo pienestä kiristyksestä. Siimat on pakko vaihtaa ennen jäälle lähtöä, sillä minun tuurilla saan kuitenkin sen suurimman mateen ja jos siima paukahtaa poikki, jää palkinnot saamatta.
Näprään taas onkien parissa tovin jos toisenkin. Ja lopuksi se tärkein. Millaisen pilkin laitan? Kapean ja kiiltävän vai leveän ja värikkään? Yksi vai kolme koukkua? Soitan kaverille ja kysyn mitä säännöt sanoo. Samalla juttelemme pitkät pätkät mormuskoista ja madekoukuista. Kirjaan ylös hyvän keittoreseptin.
Kun kamppeet ovat viimeinkin valmiina, alan keittää kaakaota. Tujautan kattilaan tilkkasen rommia, mutta vain lämmikkeeksi. Ulko-ovella muistan kairan ja tsekkaan vielä sen terät. Ai niin, keväällä osui kiveen ja terä on tylsä kuin leipäveitsi. Ei auta kuin käväistä vielä mutka kaupassa.
Pilkkikilpailun järjestäjän pyssy on paukahtanut lähdön merkiksi jo ajat sitten. Olen auttamatta myöhässä, mutta en anna sen haitata tunnelmaa. Porukkaa on jäällä kuin meren mutaa.
Viritän oman kala-ansani paikoilleen ja aloittelen verkkaan nykimisen samalla, kun tervehdin tuttuja. Tunnin jälkeen käsi alkaa olla turrana. Varpaitakin nipistää. Ärsyttää, kun kala ei syö. Katson kelloa ja päätän lähteä valmistautumaan iltarientoihin.
Kotiin päästessäni muistan tällä kertaa tyhjentää pilkkirepun ja kaadan termarista loput kaakaot viemäriin. Olipa rankka pilkkireissu, mutta tulipahan tehtyä.