Suhtautumiseni liikuntaan on aina ollut jokseenkin vinoutunut. Ikätovereideni kiitäessä ala-asteella nappulakengät viuhuen jalkapallokentille tai mailat kädessä sählykerhoihin, minä ilmaisin itseäni taidekoulussa ja pianotunneilla. Lukioaikoina kavereiden urheiluharrastukset vaihtuivat hiljalleen salilla käyntiin tai ryhmäliikuntaan. Minä jatkoin omia juttujani.
Vaikka peruskuntoni on aina ollut hyvä – kiitos ahkeran pyöräilyn ja koirani – en ole koskaan löytänyt liikunnasta suurempaa iloa.