Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan vuosittaiset katsaukset ovat mielenkiintoista luettavaa. Vaikka haastattelujen otoskoko on kohtuullisen pieni, vähän yli tuhat henkeä, niin osa kysymyksistä ulottuu jopa 1960-luvulle. Pitkät aikasarjat kertovat enemmän kuin yksittäinen poikkileikkaus.
Tuoreimmassa selvityksessä eniten keskustelua herätti suhtautuminen maanpuolustukseen. Kaksi kolmannesta vastanneista oli sitä mieltä, että suomalaisten tulisi puolustaa maataan aseellisesti, vaikka lopputulos olisi epävarma. Erityisen paljon maanpuolustustahto on laskenut nuorilla ja naisilla.
Jos kansalaiset kokevat, että yhteiskunta on oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja tarjoaa osallisuutta sekä myönteisiä näkymiä tulevaan, maanpuolustustahtoakin löytyy. Maataan voi puolustaa myös ilman asetta ja täyttää näin perustuslain velvoitteet. Ei isänmaallisin ole se, joka itsenäisyyspäivänä huutaa kovimmin.
Henkilökohtainen maanpuolustustahto ei ole juurikaan laskenut. Se on edelleen poikkeuksellisen korkea. Yli 80 prosenttia vastanneista olisi valmis puolustamaan maataan ”henkilökohtaisten kykyjensä ja taitojensa mukaan”.
Suomalaiset haluavat puolustaa omaa maataan, eivät sotilasliittoa, sekin katsauksessa kävi selväksi. Voidaan kysyä, vaikuttaako vieraiden valtioiden joukkojen ja sotakaluston lisääntyvä läsnäolo Suomessa kielteisesti maanpuolustustahtoon?
Yleinen asevelvollisuus tulee säilymään maanpuolustuksen runkona, mutta se ei riitä. Sen rinnalla tulee kehittää vaihtoehtoisia osallistumismalleja. Maanpuolustustahtoa on, mutta onko oikeita toimintatapoja?
Seuraavan eduskuntakauden aikana näihin kysymyksiin täytyy löytyä vastaus. Jos asiaa pyöritellään epämääräisesti pidempään, ajattelutapa ”kyllä joku muu hoitaa” vain vahvistuu.
Yksituumaisuus kansakunnan perimmäisissä kysymyksissä on suurempi voima kuin sotakoneiden määrä. Yhteenkuuluvuus lisääntyy, kun ne heikommassakin asemassa olevat päästetään tasaveroisesti yhteiskuntaan osalliseksi.