Mikä on suomalaista toiselle, ei välttämättä ole sitä toiselle. Tämä kaikki johtuu osaltaan siitä, että suomalaisuus itsessään on konstruktio.
Kun kansallisuusaatetta heräteltiin, elettiin toisella puolella maata vielä savupirteissä kuivalihaa ja orsileipiä järsien, kun taas toisella puolella maata nautiskeltiin eurooppalaisia herkkuja marmorisaleissa hopealautasilta. Siinä mielessä voikin pitää pienenä ihmeenä, että Suomesta kasvoi yhtenäinen kansakunta ja onnistuimme rakentamaan maastamme yhdessä pohjoismaisen hyvinvointivaltion.
Tästä ihmeestä ei voi olla kuin hyvin kiitollinen. Suomalainen hyvinvointivaltio päätettiin rakentaa mahdollisuuksien ja sukupuolten välisen tasa-arvon varaan. Ylevänä periaatteena oli, että kaikille taattaisiin mahdollisuudet edetä ja elää yhteiskunnassa omien kykyjensä mukaan.
Tämä koski tuohon aikaan myös hyvin poikkeuksellisesti naisia, joille Suomi antoi äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa vuonna 1906. Seuraavana vuonna Suomessa valittiin eduskuntaan maailman ensimmäiset naisparlamentaarikot. Uskon, että tällä toimenpiteellä oli merkittävät vaikutukset siihen, millaiseksi yhteiskuntaamme lopulta ryhdyttiin rakentamaan. Naisten mukanaolo politiikassa oli ja on vähintäänkin yhtä tärkeää, kuin parlamentaarinen edustavuus koko maan kattavasti. Pieni kansakunta menestyy vain yhdessä tekemällä.
Suomi on 100-vuotinen menestystarina ja vaikeuksista huolimatta Suomella menee edelleen varsin hyvin. Tämä tosiseikka tuntuu kuitenkin kritiikin määrästä päätellen unohtuvan monelta.
Tällä ei tietenkään voida mitätöidä kritiikin merkitystä ja tärkeyttä, mutta onko kriittisyys määriteltävissä koko kansakuntaamme leimaavaksi kulttuuriseksi piirteeksi? Väitän että on. Siinä missä muualla osataan olla ylpeitä omasta menestyksestä, meillä painetaan usein varmuuden varaksi leuka rintaan ja mennään kohti uusia pettymyksiä. Leimallista on usein myös ilon ja ylpeyden mitätöiminen vetoamalla johonkin aivan muuhun asiaan, jonka tulisi olla paremmin.
Sisukkuus, sinnikkyys ja kriittisyys. Siihen minä suomalaisuuden selviytymistarinan määrittelen. Olen kuitenkin huolissani, että näistä viimeinen on valtaamassa liiaksi alaa. Jos alamme uskoa, että meillä ei ole menestymisen edellytyksiä, syntyy siitä itseään toteuttava ennustus. Ollakseen voimavara kriittisyyden tulisi aina johtaa sisuuntumiseen ja pyrkimykseen tehdä asiat paremmin. Jos se muuttuu voivotteluksi ja toivottomuudeksi, on vaikeaa puskea eteenpäin yhdessä.
Meillä on tässä maassa hyvät edellytykset elämiselle ja mahdollisuus pyrkiä yhdessä vielä parempaan. Tehdään se kriittisyyden lisäksi myös kehujen ja kiitoksen kautta, eikä vaivuta kollektiiviseen synkkyyteen. Niin leimallista kuin se meille usein onkin.