Arvio: Vei­tik­ka kom­pas­tuu se­ka­vuu­teen

Lentävän poron teatteri on kunnostautunut komedia-annoksillaan Rovaniemen kesässä jo useamman vuoden. On ollut Kekkonen ja 39 askelta , ja on saanut nauraa. Tällä kertaa ilmaan heitettiin ajatus Hitlerille nauramisesta. No, miksipäs ei?

Veikko Huovisen kirjoittama, vuonna 1971 ilmestynyt, Veitikka - A. Hitlerin elämä ja toiminta , muokkautuu Janne Rosenvallin dramatisoimana ja Jonne Suopajärven ohjaamana hämmentävän hajanaiseksi näytelmäksi. Tarinassa lähdetään tutustumaan Hitleriin lapsuuden kertomuksista alkaen. Mikä on totta ja mikä tarua on sitten katsojan ratkaistavissa.

Aikanaan kirjan esiintuomat ajatukset Hitleristä ovat varmaankin olleet ennenkuulumattomia. Lentävän poron versio ei kuitenkaan yllä samalle tasolle; näytelmä jää jumiin liian tuttuun ja turvalliseen Hitler-kuvaukseen. Onpa mukaan päässyt myös joukko moneen kertaan nähtyjä natsikliseitä.

Lentävän poron tämän kesän vieraileva kasvo Bahar Tokat muuntuu uskottavasti Adolfiksi. Työstetyt eleet ja ilmeet herättävät lavalle pikku Adin, joka kasvaa lapsuuden piiskatuista traumoista taidekoulun hylkäämäksi poliittiseksi kiihkoilijaksi ja lopulta ihmishengillä leikkiväksi johtajaksi.

Tokatin veijarimainen Hitler on melkoinen veitikka viimeisiin kohtauksiin saakka.

Risto Olenius , Iida-Sofia Luusua ja Jussi Olavi Jokinen luovat maailman Hitlerin ympärille liikkuen roolista toiseen aina majatalon emännistä ja pelokkaista sotilaista, Eurooppaa hallinneeseen diktaattorikaartiin.

Kolmikko myös kierrättää kirjailija Huoviseksi tituleerattua kertojan roolia. Tarkemmin yhteen näyttelijään henkilöityneenä hahmosta olisi kenties saanut juonta paremmin kuljettavan voiman.

Monotoninen ja luentomainen kertoja vuorottelee välillä turhan kiivaaksi kiljumiseksi äityvien hetkien kanssa. Ainoastaan absurdit musikaalikohtaukset rikkovat osin pitkästyttävääkin etenemistä ja tuovat esitykseen kaivattua sanallista leikittelyä.

Osa merkityksellisimmistä käänteistä juostaan nopeasti läpi, kun taas epäolennaisempiin tilanteisiin keskitytään tarpeettoman alleviivaavasti. Kohtausten väliltä puuttuu vuoropuhelu, ja temmon vaihtelu luo rakenteen sijaan sekavuutta.

Näytelmän kantavana teemana toistetaan naurun vapauttavaa vaikutusta. Harmi vain, ettei esitys naurata, ei sitten yhtään. Harvat myhäilyt irtoavat muutamista, kenties tahattomista, kommelluksista.

Veitikan palaset eivät millään asetu toimivaksi kokonaisuudeksi. Hitlerille nauraminen on sittenkin niin vaikeaa, että aikeeseen kompuroi lentävä porokin.

Veera Kuure