Arvio: Teat­te­rin työ­muu­ra­hai­nen muis­te­lee – ra­kas­tet­ta­va Pirjo Lep­pä­nen riittää ylei­söl­le omana it­se­nään

Parikymmentä vuotta sitten Pirjo Leppäseltä kysyttiin hankala kysymys. Leppäsen 25-vuotistaiteilijajuhla lähestyi, ja hänen olisi pitänyt kertoa, millä näytelmällä hän halusi juhliaan viettää.

"En kerta kaikkiaan osannut vastata, sillä en ole koskaan haaveillut jostakin tietystä näytelmästä tai roolista. Olen vain tehnyt ne roolit, jotka ovat eteen tulleet."

Tapaus kuvastaa hyvin Pirjo Leppäsen suhdetta työhönsä. Hän on teatterin arkinen työmuurahainen, joka ei tee itsestään numeroa eikä pidä itseään suurena taiteilijana.

Silti Leppänen on myös Rovaniemen teatterin tunnetuin näyttelijä, jonka kasvot ovat Päätalo-elokuvien ansiosta tulleet tutuksi kautta Suomen. Hänen näyttelijänurallaan on pituutta jo kunnioitettavat 49 vuotta ja hän on edelleen voimissaan sekä näyttämöllä että sen ulkopuolella.

Leppänen jos kuka on ansainnut oman muisteluiltansa Rovaniemen teatteriin, jonka näyttämöllä hän loikki ensi kerran jo vuonna 1963 pienen pupujussin roolissa. Teatterinjohtaja Kari Väänäseltä vaadittiin kuitenkin sinnikkyyttä, jotta Leppänen saatiin suostumaan muisteluihin. Leppänen kun väitti pitkään, että "mie en muista mittään".

Perjantaina yleisö pääsi todistamaan päinvastaista: Leppänen muistaa jopa oman syntymänsä ja monta muuta herkullista yksityiskohtaa uransa ja elämänsä varrelta.

Ensi-illassa Leppäsen juttuseurana näyttämöllä istui Eljas Liinamaa , joka työskentelee Rovaniemen teatterissa ohjaajana. Liinamaan tehtävänä oli johdattaa muistelijaa eteenpäin, mutta hänen ei tarvinnut illan kuluessa esittää montakaan kysymystä. Muistot veivät mennessään ja johdattivat tilanteesta toiseen.

Leppänen on paljasjalkainen rovaniemeläinen, sillä hän on syntynyt ja kasvanut Saarenkylässä. Saarenkylän kotiin sijoittuu myös hänen ensimmäinen kokemuksensa esiintymisen ihanuudesta. Nelivuotiaana Leppänen oppi naapurin gramofonilevyltä hauskan laulun, jota hän pyynnöstä esitti perheensä vieraille.

"Sydämessä aina läikähti, kun vieraat taputtivat ja nauroivat."

Tuo sama läikähtely on palkinnut näyttelijää myös ammattilaisuran aikana. Vaikka pitkään uraan on väkisinkin mahtunut myös turhautumista ja kyllästymistä, yleisö on aina tuntunut omalta ja läheiseltä.

"Tämä Lappi ja nämä ihmiset", Leppänen huokaa.

Lempinimi Jente tarttui Pirjo Leppäsen mukaan jo ensimmäisestä suuresta roolista vuonna 1968. Leppänen oli silloin 19-vuotias nuorisokuorolainen, kun hänet otettiin paikkaamaan naimakauppojen järjestäjän roolia Viulunsoittaja katolla -musikaaliin.

"Rupesin näyttelemään ihan pystymetsästä", Leppänen sanoo.

Sama teema on toistunut Leppäsen muissakin elämänvaiheissa: monta kertaa hän on vain käynyt käsiksi työhön, josta ei ole entuudestaan tiennyt mitään.

"Ihminen oppii melkein mitä tahansa, kun vain rupeaa tekemään."

Myös elokuvantekoon Leppänen lähti lähes pystymetsästä, kun Mikko Niskanen kysyi häntä Riitu Päätaloksi Elämän vonkamies -elokuvaan. Leppänen kuvitteli aluksi, että kyse on pienestä sivuroolista, ja säikähti sitten, kun tajusi, kuinka tärkeä rooli Riitulla onkaan. Silti hän lähti mukaan ja sai myöhemmin roolistaan parhaan naispääosan Jussi-palkinnon.

Näyttelijän ura oli päättyä vuonna 2005, kun Leppänen loukkasi niskansa teatterin harjoituksissa. Leppänen joutui työkyvyttömyyseläkkeelle, mutta kuntoutui onneksi myöhemmin sen verran, että häntä on nähty viime vuosina niin televisiossa kuin myös teattereiden näyttämöillä.

Rovaniemen teatterissa Leppänen nähdään ensi keväänä Myrskyluodon Maija -musikaalissa. Se on hienoa, sillä näyttelijä vaikuttaa olevan vammastaan huolimatta hyvässä vedossa: vuonna 1963 harjoitellut pupunloikatkin onnistuvat häneltä edelleen.

Leppänen kertoo etukäteen jännittäneensä muisteluiltoja, koska joutuu olemaan näyttämöllä ilman roolia ja valmiita vuorosanoja. Ensi-ilta kuitenkin osoitti, että Leppänen riittää yleisölle ihan omana itsenään: hiukan höpsähtävänä, mutta perin juurin inhimillisenä ja rakastettavana.

Leppäsen monipolvinen tarinointi anekdootteineen viihdyttää, sillä näyttelijä ei ota itseään liian vakavasti. Samalla Leppänen kuitenkin onnistuu kertomaan myös jotain yleispätevää ihmisenä olemisesta: syrjäpolut saattavat olla elämässä tärkeämpiä kuin pääväylät.