Onko Sinikka Nopolan kirjoittamalla ja Hannu Frimanin ohjaamalla Eilalla, Rampella ja Likalla mahdollisuudet nousta ”tavallisen katsojan” suosioon? On, isoillakin kirjaimilla.
Ainekset ovat kasassa. Sinikka Nopolan suosikkihahmot ovat päättyneet monille näyttämöille ja jos en vallan väärässä ole, niin vallan menestyksekkäästi.
Nopolan teksti on luonnikasta, hersyvän hauskaa ja ilmeikästä. Se löytää herkullisia paloja suomalaisuudesta, itse asiassa meistä kaikista.
Eila, Rampe ja Likka esitteli Nopolan luomat hahmot ensimmäistä kertaa kirjana. Netti tietää kertoa, että ennen sitä hahmot esittäytyivät joissakin Nopolan kirjoittamissa pakinoissa.
Eila (Outi Nevanlinna) on tamperelaisperheen äiti, jonka suu käy jatkuvasti. Hän on sitä laatua, jolla on herkästi sanottavat ja johtopäätökset asiasta kuin asiasta. Vankka mielipide saattaa toki kääntyä vaivatta tyyliiin ”niinhän minä olen aina sanonut”. Naapurille viestittävistä vaikutelmista on oltava toki tarkka.
Rampe (Markku Köngäs) on Eilan mies, vastakappalettaan hivenen maltillisempi, mutta varsin sanavalmis hänkin. Hän soisi aikaa itselleen, mutta Eila ei anna sille useinkaan mahdollisuutta. Ei edes yöunien aikana.
Perheen aikuista tyttöä kutsutaan Likaksi (Helka Periaho). Taivaanrannanmaalari etsiskelee itseään. Hyvä mieskin olisi jo aika löytää, ainakin Eilan ja Rampen mielestä.
Eila on sen sortin tyypillinen suomalainen, että hän ei halua hössötystä 60-vuotissynttäriensä tiimoilta. Totta puhuen sekään ei kävisi, etteikö jotakin hössötystä olisi. Suu olisi mutrussa ja mieli kiukkuinen.
Rampe ja Likka ovat varanneet Eilalle synttäriyllätyksen, joka pitää salata Eilalta mahdollisimman pitkään – ja toivoa, että yllätyksen aikana kotimaan kamaralla olisi kylmää ja sateista. Epäilykset ulkomaita kohtaan kaikkoavat Eilan päästä, kun hän saa lahjaksi liput Marmarikseen. Koko kolmikon tie käy sinne.
Reissulla tapahtuu kaikenlaista. Naapuriapartementosin parvekkeella lymyilee potentiaalinen vävyehdokaskin.
Kriittisimmät sielut voivat tuskailla, että Eila, Rampe ja Likka pelaa liikaa stereotypioilla ja kliseillä. Yllätyksellisyyttä ja käänteitä ei juuri ole. Loppupuolen rytmityksessä on vähän hajanaisuuden tuntua.
Enpäs jaksa silti moisella mieltäni vaivata. Frimanin ohjaus pienelle Kero-näyttämölle on makoisa teatterielämys ”tavallisen katsojan” makuun.
Tekijät ovat tavoitelleet samaistuttavuutta näytelmän hahmoihin ja maailmaan. Yleisön naurusta päätellen sitä toden totta löytyy.
Tänä vihapuheen ja someraivon aikana on helpottavaa katsoa näytelmää, joka käsittelee irvaillessaankin hahmojansa ja heidän maailmaansa lämmöllä. Olkoon se kuinka vanhanaikaista tahansa.
Näyttelijäsuorituksissa ei nähdä uutta, mutta tässä tyylilajissa Nevanlinnan ja Könkään ja suoritukset ovat napakymppi. Periahon Likka on myös kiitoksen arvoinen, mutta herkullisimmat kohtaukset on kirjoitettu isälle ja äidille.
Nevanlinnan Eilan ja Könkään Rampen keskinäinen kemia pelaa täysillä yhteen. Pariskunnan jutustelut ja kinat sujuvat sutjakasti, kuin vuosikaudet yhdessä eläneellä parilla. Eripuraa on, mutta on myös sovinnonnollisuutta. Näyttelijöiden paneutuminen hahmoihinsa on intoutunutta.
Valaistus, ääni, lavastus ja pienen näyttämön tilankäyttö ja siirtymät hoidetaan yksinkertaisesti, napakasti ja hienostelematta.
Tämän näytelmän kanssa on hyvä lähteä Lapin kiertueelle.
Eila, Rampe ja Likka
Rovaniemen teatterin esitys 6.10. vinttinäyttämö Kerolla.
Käsikirjoitus: Sinikka Nopola.
Ohjaus: Hannu Friman.
Näyttelijät: Outi Nevanlinna, Markku Köngäs ja Helka Periaho.
Lavastus- ja pukusuunnittelu: Minna Kauhanen.
Valo-, ääni- ja videosuunnittelu: Miksa Koponen
