Arvio: Tatu ja Patu -leffa tar­joi­lee äly­käs­tä kie­lel­lä hup­sut­te­lua

On tavallaan kummallista, että Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjoja ei ole aikaisemmin väännetty elokuviksi. Teokset ovat kuluneet monen lapsen ja aikuisenkin käsissä. Yleisöpohja on ollut valmiina pitkän aikaa.

Katselijoiden onneksi Havukainen kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen samaan aikaan, kun kirjoittajapariskunta työsti kirjaa Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta.

Tatu ( Antti Holma ) ja Patu ( Riku Nieminen ) ovat Outolan poikia. He ovat Veera-tytön ( Eedit Patrakka ) ystäviä. Tytön äidit ( Pirjo Lonka , Mari Lehtonen ) eivät oikein usko Tatun ja Patun olemassaoloon. Lasten mielikuvitus kun on sellaista.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat jouluiseen Helsinkiin. Tatu ja Patu ovat tulossa junalla Veeran luo kylään. Pahaksi onneksi toinen vanhemmista on ollut pöhkö. Hän ei ole osannut katsoa auton bensamittaria. Eihän se ilman polttoainetta liikkeelle lähde.

Niinpä Veeran täytyy kiirehtiä äitinsä kanssa muulla tavoin Outolan poikia vastaan. Veera myöhästyy oven avauksen verran, joten Veera alkaa jäljittää Tatua ja Patua.

Pojat tutustuvat matkalla Veeran luo Helsingin joulun ihmeellisyyksiin. Kaikki on Outolan pojille tietysti outoa ja hassunkurisesti väärinpäin.

Kunnon tarinaa kaipaaville Rike Jokelan elokuvalla ei ole annettavaa. Suurta tarinaa leffassa ei ole toki haluttukaan kertoa.

Elokuvalla on muita ansiota lastenelokuvan genressä. Elokuva on viritetty hallitusti lapsikatsojia varten. Lapset ansaitsevat huolella tehtyä elokuvaa, ei puolivillaisia tekeleitä.

Elokuva on sisällöltään ja ilmaisultaan sopivan "anarkistinen", vaikka aivan täydelliseen lentoon Jokelan ohjaus ei lähdekään. Lapset löytävät kohtauksista varmasti suosikkinsa.

Aikuisille on tarjolla myös omia juttuja, vaikkapa pieniä musiikillisia vitsailuja tarkkakorvaisille. Älykännykkämaailmamme saa myös oman kommenttinsa.

Tatu ja Patu-leffan ehdoton vahvuus on kielellä leikkimisessä. Siitä leffa saa paljon plussaa, koska kielenkäyttö on köyhtymässä.

Myös visuaalisella puolella on näppäryyttä. Rauno Ronkaisen kuvaus on värikästä olematta karkkimaista. Elokuva hupsuttelee myös kuvallisesti. Tarpeen tullen kuvissa on alleviivaamatonta sadunomaisuutta.

Holman ja Niemisen vetämät hahmot uppoavat lapsikatsojiin. Ikääntyvä herrasmieskatsoja bongaa Veeran naapuria esittävän Sulevi Peltolan . Hänessä on jotain surumielistä lämpöä ja elämää ymmärtävää oikeamielisyyttä.

Kari Kellokumpu