Arvio: Ro­va­nie­men teat­te­rin Papin perhe re­päi­see tuo­reel­la ot­teel­laan

Onerva Kärkkäinen näyttelee Papin perheen nuorimmaista, vielä kotona asuvaa Maijua, joka pyristelee irti äidin otteesta.

Kuva: Tatu Kantomaa

Jokainen sivistynyt ihminen on lukenut Minna Canthin vuonna 1891 kirjoittaman Papin perheen. Minä en ole. Harmi.

Näytelmänä tätä klassikoksi tituleerattua teosta on esitetty ympäri maata viimeisen reilun sadan vuoden aikana. Omat hatarat muistikuvani rajoittuvat vuosikymmenten taakse televisioteatteriversioon.

Joku voi nakella niskojaan, että tarjolla on pölyttynyttä teatteria, jossa käveleskellään verkkaisesti nurkasta nurkkaan, istahdetaan, siemaillaan kahvia ja virkotaan sivistyneitä.

Ei sinne päinkään, vaikka kahvia Rovaniemen teatterin Papin perheessä yritetään toki sinnikkäästi tarjoilla.

Sakari Hokkanen on sovittanut ja Eljas Liinamaa ohjannut Papin perheen kiinni tähän päivään. Tuloksena on tämän katsojan silmissä hauskaa, kiinnostavaa ja rohkeaakin teatteria, jonka sisällä on ajankohtaisia aiheita nykyisine vastakkainasetteluineen ja vihapuheineen.

Kuplia ja omia erehtymättömän itseriittoisia ajatuksia puhkotaan paikoin terävästi.

Tämän päivän, mutta myös ajattomina aiheina näyttäytyvät sukupolvien välinen riita aatteista ja perheiden sisäiset suhteet.

Pastori Henriikka Valtari (Pirjo Leppänen) on perheensä tumma, varjonsa kaikkeen heittävä hahmo pukeutumista myöten. Hän yrittää sitoa aikuiset lapsensa omaan äärikonservatiiviseen maailmankuvaansa ja sellaiseen kristinuskoon, jossa armoa ja anteeksiantoa ei ole.

Perheen Jussi (Joni Kuokkanen) haluaa muuttaa blogeillaan maailmaa opiskelijakaverinsa Teuvo Rastaan (Marko Syysmaa) kanssa. Hanna (Paula Miettinen) halajaa ihmisoikeuksien perään. Perheen nuorimmainen, vielä kotona asustava Maiju (Onerva Kärkkäinen) unelmoi näyttelijän työstä. Siis selvää suvakkien puuhaa, huutaa joku.

Perheen isä Elias (Markku Lukka) on nyhverö, vaimonsa alistama. Hän pärjäilee lastensa kanssa, mutta aikuiseksi hänestä ei ole.

Pirjo Leppänen näyttelee Papin perheen pastoriäitiä.

Kuva: Tatu Kantomaa

Papin perheen tyylilaji on etenkin ennen väliaikaa komedia. Silmissäni homma näyttäytyy hahmojen ja tapahtumien suhteen tahallisen yliampuvalta, osin hiven hysteeriseltäkin.

Henkilöhahmot ja osa heidän mielenmaisemastaankin esitellään osuvasti puvustusta ja rekvisiittaa myöten. Huumoria ei unohdeta. Perheen äiti esittäytyy vasta pienen odottelun jälkeen, mutta jo sitä ennen hänen merkittävyytensä on käynyt katsojalle selväksi.

Ensimmäisen puolikkaan säväyttävin jakso nähdään, kun Maiju, Jussi ja Teuvo harjoittelevat Prinsessa Ruususta, nykyaikaan sijoitettuna tietenkin. Ote on raikkaan repäisevä ja hauska miekkoineen, elokuvallisine hidastuksineen ja baletteineen.

Väliajalla mieli on silti mietteliäs, vähän epäileväkin. Jääkö näytelmästä mitään käteen?

Toisella puolikkaalla ote muuttuu vakavammaksi, ilmaisultaan pelkistetymmäksi ja symboliikkaa sisältäväksi. Äidin ja lasten välistä suhdetta riisutaan osiinsa. Kääntyykö perheen sisäinen ”vihapuhe” sovittelevammaksi?

Pirjo Leppäsellä on karismaa puhetta ja eleitä myöten täyttää roolinsa. Selkeimmin katsojaan tarttuu Maijun tarina ja häntä näyttelevän Onerva Kärkkäisen energisyys.

Suurimman vaikutuksen Papin perheessä tekee kuitenkin näyttämöllepano.

Pentti Uimosen lavastus seinineen, joista henkilöt näkyvät varjoina, toimii yhdessä Eero Erkamon valaistuksen kanssa kerrontaa tukevasti ja eteenpäin vieden. Videosuunnittelu Pokemoneineen ja kärpäsineen toimii sisällöllisesti.

Näyttämöä hyödynnetään mainiosti riisuttunakin. Pieni rekvisiitta, valot, hahmojen ja tapahtumien asemointi tekevät vaikutuksen, katsoja on varpaisillaan. Ollaan perheen ytimessä.

Mainittakoon vielä loppupuolen jakso, jossa Jussi ja Teuvo ovat jumalallisten tuntojen vallassa omista ajatuksistaan ja teksteistään. Se on huikaisevan oivaltavasti ja ytimekkään hauskasti, puhuttelevastikin toteutettu.

Jäikö näytelmästä siis sisällöllisesti mitään käteen? Sainko ahaa-elämyksen? En tiedä, mutta ainakin Rovaniemen teatterin Papin perhe mietityttää jälkikäteen monessakin asiassa. Sellaista teatteria haluan nähdä.