Jutajaiset: Kansantanssin Superilta Korundissa 20.9. ja Soittajan kaipuu Korundissa 21.9.
Jutajaisten perjantaina ja lauantaina Korundissa järjestämät esitykset näyttivät kansantanssin ja -musiikin koko kirjon vanhasta uuteen.
Vaikka tyylin sisältä löytyy näinkin paljon vaihtelua, kaikkia ryhmiä yhdistää silminnähtävä palo tulkita ja jakaa omaa kulttuuriperimää.
Oulunsuun nuorisoseurasta syntynyt Polokkarit veti Superillan aluksi luulot pois jo ensi tahdeilla. Kolmenkymmenen kansallispuvun armada räjäytti Höylypolkalla täpötäyden salin hakkaamaan vimmatusti rytmiä kohokohdasta toiseen. Ryhmän suorasukainen laulu, energia ja asenne pistivät väkisin vislaamaan mukana.
Tanssikuvioiden aaltoilu tiukasta symmetriasta piirileikkiin ja sooloihin vaihtuivat ronskilla otteella. Vaikka suuri osa ohjelmistosta liikkui perinnemaisemissa, lopussa esitetty Tango Nurmoo vaihtoi asusteet kukkamekkoihin. Koreografian kiero tapa yhdistää musiikkiteatteria, kellohameita ja Grease-musikaalin henkeä toimi loppusuoralla loistavasti.
Polokkareita seurannut Siepakat jatkoi samoilla vesillä, mutta vaihtoi virettä. Vuoden kansantanssiyhtye 2018 -titteli ei tule tyhjästä: riviripaska vaatii teräksisen kovaa kuntoa ja koordinaatiota.
Siepakoiden ohjelmistossa dramaturgian taju oli jyrkempi, ja vaihdot numeroiden välillä timmejä. Vähemmän oli tässä tapauksessa enemmän: intiimi kolmiohuivitanssi kolmen parin koreografiana oli sensuellisti viipyilevä. Viime metreillä esitetty Melske, jolla ryhmä on kilpaillut kansantanssin mestaruussarjassa asti, esitti puolestaan partaveitsen terävää jalkatyötä.
Syvä kuin avaruus
Lauantaina Soittajan kaipuu -konsertin aloittanut Ralla Groupin soi kuin syvä avaruus. Leijuva, sähköpianon ja useiden bändisoittimien varaan rakennettu paletti pakenee odotuksia, mitä kansanmusiikkiin ensin liittäisi.
Sähköinen shamanismi kierrättää Kittilän henkeä ja syväluotaa hiljaisuutta niin pitkälle, että pienikin särö romuttaisi koko tunnelman. Näin hartaasta setistä nautin eniten silmät kiinni.
Yhtyeen vähäeleisyys korostui sekä esiintymisessä että sovitusten ratkaisuissa. Pienetkin nostot, kuten harvasti soitetut rytmikapulat, saivat balladeissa painoarvoa. Sävellyksistä löytyi myös ripaus iskelmää, mitä komppi nosti ajoittain framille. Erikoista on, miten sähköbassolle oli sovitettu näin paljon soolovastuuta – pedaalipolkka pysyi kuitenkin hyvän maun rajoissa. Sääli, ettei Ralla Group ole vielä Spotifyssa.
Illan päättänyt Maria Kalaniemen ja Timo Alakotilan duo viritti yleisön erilaiseen hartauteen, mikä houkutti avaamaan silmät. Lähes kolmenkymmenen vuoden yhteistyö näkyi viestinnän vaivattomuudessa niin musiikissa kuin eleissä. Näin avoin ja yhteen pelaava ilmaisu houkuttaa aina kysymään, missä menevät sovitusten raamien rajat ja mistä alkaa silkka improvisaatio – ja onko niitä mielekästä edes erottaa duotyöskentelyssä.
Pianon ja haitarin liitosta löytyi musiikillisesti useita kerroksia. Haitarin paksua, raspista vibratoa vasten pystypianon hienosävyt korostuivat kuin pensselistä räiskityt pisarat tasaisesti maalatulle kankaalle.
Tangon, polkan ja menuettisikermien pyörittelystä kuului kaikuja skandinaavisesta jazzista, erityisesti sointujen perkussiivisen käsittelyn ja tiukan tasajakoisuuden vuoksi.