Arvio: Rakkaus vaatii omat kons­tin­sa – Phantom Thread on tai­do­kas kudelma

Paul Thomas Anderson on kovan luokan elokuvaohjaaja, joka pyrkii itsenäiseen kädenjälkeen. Plakkarissa ovat muun muasssa ylistetyt Boogie Nights (1997), Magnolia (1999) ja There Will Be Blood (2007).

Andersonin käsikirjoittama ja ohjaama uutuus Phantom Thread on sekin ehtinyt saada kehuja ja palkintoehdokkuuksia.

Kyllä Phantom Thread taidokas kudelma onkin, mutta sen loppuratkaisu herättää ajatuksia suuntaan jos toiseen. Jotkut pitävät sitä yllättävänä ja hätkähdyttävänä. Sille on perustelunsa, mutta itselleni loppu jättää täyttymättömän olon. Leffan olisi suonut kasvavan nähtyä suuremmaksi.

Phantom Threadin elokuvallista loistoa ei käy silti kieltäminen.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Lontooseen. Reynolds Woodcock ( Daniel Day-Lewis ) suunnittelee ja valmistaa vaatteita Lontoon rikkaille aina kuninkaallisia myöten.

Hän on muotimaailman kova ja arvostettu nimi, joka omistautuu täysin työlleen. Elokuvan alku antaa ymmärtää, että naisystävän tai vaimon on turha vaatia hänen huomiotansa. Ainoastaan liiketoimia johtavalla siskolla Cyrilillä ( Lesley Manville ) tuntuu olevan vaikutusta Reynoldsin tekemisiin. Äitiin liittyvät muistot pelaavat omaa peliään miehen mielessä.

Vaatturi on niin tarkka luomuksistaan, että hän haluaa jopa kontrolloida niiden käyttäjien käyttäytymistä.

Pienellä lomareissullaan Reynolds tapaa ihmisen aivan toisesta yhteiskuntaluokasta. Alma ( Vicky Krieps ) on ulkomaalaistaustainen tarjoilija, joka löytää itsensä pian jonkinlaisena Reynoldsin apulaisena ja naisystävänä miehen kodin aamupalapöydästä. Kaksistaan pariskunta ei tietenkään ole, koska Cyril istuu samassa pöydässä.

Alma ei tyydy rooliinsa, vaan alkaa osoittaa voimakasta omaa tahtoa. Se on tietenkin sen ajan naiselle haasteellista, etenkin kun tausta on työväenluokkainen. Yhteiskuntaluokkien välisiin eroihin viitataan alleviivaamatta moneen kertaan. Sitä paitsi sivistyneen ja hillityn yläluokan pinnan alla kulkee mustempia virtoja.

Kärsivällinen katsoja viedään vähitellen mukaan ihmissuhde- ja valtapeliin, jossa käsite rakkaus saa tavanomaisesta poikkeavia piirteitä.

Paul Thomas Anderson ohjaa viileän elegantisti tavalla, jossa korostuvat puheensävyt, ansiokas dialogi ja yksityiskohdat. Aikakausi ja puvustus ovat huolella suunniteltuja. Radioheadista tutun Jonny Greenwoodin kosketinsoitinpainotteinen musiikki täydentää elokuvan kohtaukset sisältöjä tukien.

Andersonin käsikirjoitus vaatii tuekseen osaavan näyttelijäkaartin. Elokuvan keskeiset näyttelijät ovat loistavia. Daniel Day-Lewis piirtää oman hahmonsa tarkasti pieniä eleitä, katseita ja puheensävyä myöten. Vicky Krieps ei jää vastanäyttelijänsä varjoon. Hänen roolinsa kasvaa elokuvan edetessä. Lesley Manville ansaitsee kaikki saamansa kehut osastaan.