Arvio: Ra­kas­tet­tu tarina vie aidosti mu­ka­naan meren ja ih­mis­elä­män kuo­hui­hin

Anni Blomqvistin romaanisarjaan perustuva, 1800- ja 1900 -lukujen taitteen Ahvenanmaalle sijoittuva Myrskyluodon Maija herää Rovaniemen Teatterin lavalla upeasti eloon. Visuaalisesti vahva esitys tekee oikeutta saaristossa, meren äärellä ja armoilla elävän Maijan tarinalle, sen inhimillisyydelle ja vaihteleville tunnelmille. Luonnon arvaamattomuus on läsnä: merellä aina tuulee.

Myrskyluodon Maija on osa kirjallisuutemme sitkeiden naisten jatkumoa vaikkapa Minna Canthin ja Hella Wuolijoen moniulotteisista naisista Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogian Elina Koskelaan ja nykykirjailijoiden naiskuvauksiin.

Elämän keskipäivässä Maija häärää perheensä keskellä, mutta jää tarinan lopulla mieleen yksin meren naapurina asuvana, vahvana vanhana naisena. Tuulessa taipumaton Maija antaa hyvän naisen mallin lapsilleen. Tyttäristä vanhempi kyseenalaistaa jo lapsena, etteivätkö naiset kelpaa samoihin töihin kuin miehetkin, ja nuorin tytär saa äidiltä voimaa ja rakkautta Amerikkaan muuton hetkellä.

Anni Blomqvist itse oli kalastajaperheen tytär ja merimiehen vaimo, ja meri oli hänen muusansa: saaristolaiselämän kuvauksessa on vahvasti omakohtainen eletyn elämän tuntu. Maiseman ja ihmiskohtalon väkevyys välittyy myös tässä esityksessä hyvin.

Vanhana Maijana näytelmässä nähdään Pirjo Leppänen.

Kuva: Kaisa_Siren

Maijan ajaton tarina toimii hienosti kahden eri-ikäisen Maijan kohtaamisissa näyttämöllä, kun toinen elää ja toinen muistaa, haaveilee tai kertoo lisää.

Kirsi Kärnä nuorena ja Pirjo Leppänen ikääntyvänä Maijana ovat toistensa heijastuksia. He tuovat Maijan hahmoon hyvän kontrastin. Kun toinen on herkkä ja kuulas nuori nainen täynnä elämänhalua, toinen jo lempeästi elämän koettelemukset kohdannut ja viisaasti vanhentuva.

Molemmat säteilevät näyttämöllä, nuori Maija keveämmin, sillä vanhassa naisessa on elämän mukanaan tuomaa tyyneyttä. Vastoinkäymiset luovat varjoja elämänuskoon. Mutta vaikka meri myrskyää ja luonto koettelee, Maija ei murru. Pirjo Leppäsen valovoimaisuus kantaa Maijan tarinaa vanhuuteen saakka erityisen upeasti.

Naisen muotokuva nuoruusvuosista elämän iltaan on toteutettu tyylikkäästi; tarina kulkee kuin hengityksen tahdissa. Ilmeikkäät lapset tuovat väriä perhe-elämään. Hilpeä leikki saattaa hetkessä vaihtua suruun ja pelkoon.

Vaikka suvun yhteisöllisyys lohduttaa Maijaa raskaissa vaiheissa, komeiden joukkokohtausten vastapainona on hienoa nähdä intiimejä hetkiä Maijan ja Janne-puolison tai Maijan ja lasten kesken.

Vaikkei Janne aluksi olekaan Maijalle mieluisin vaihtoehto aviomieheksi, pariskunnan yhteiselämä etenee luontevasti. Eero Ojala on mutkattoman komea ja turvallinen Janne, jonka kanssa kelpaa laittaa yhteistä kotia.

Luonto tuo elämään paitsi iloa myös tragiikkaa. Karut olosuhteet vahvistavat perheenjäsenten rakkautta, ja vastoinkäymisissä ihmisille on lohtua toisistaan. Onhan suvussa tietysti myös kireämpiä välejä ja kyteviä jännitteitä.

Myrskyluodon Maija on toteutettu näyttämölle komeasti, mutta ei liian suureellisesti. Joukkokohtaukset ovat hienoja, kuin eläviä maalauksia. Tragiikkaa ei paisutella. Joskus olisin tosin kaivannut tuskaan lisää ilmaisuvoimaa.

Minna Siitosen orkesterilla on omaperäinen sointi, jossa on kaikuja kansanmusiikista. Piiat, rengit ja muu kylänväki tuovat Maijan perheen elämään riehakasta ilonpitoa, joka peittoaa meren kuohut. Puku- ja äänisuunnittelu ja lavastus toimivat saumattomasti, katsojien eteen aukenee kaunis näkymä toisensa perään. Miksa Koposen valoilla on tunnelman luomisessa suuri merkitys, kun meri kuohuaa ja siellä täällä tuikkivat asutusten pienet valot.

Seppo Välisen harmoninen ohjaus vie tapahtumat sulavasti Maijan ikävaiheesta, tunnetilasta ja perhetilanteesta toiseen. Kolmituntisessa esityksessä aika kuluu kuin huomaamatta. Myrskyluodon Maijasta jää vahva jälkikuva. Rakastetusta tarinasta on tehty esitys, joka vie aidosti mukanaan meren ja ihmiselämän kuohuihin.