Arvio: Pitääkö syyl­li­syyt­tä kantaa, jos sitä ei tunne?

Maiju Saikkose n käsikirjoittama ja ohjaama 84 päivää tuo Lapin ylioppilasteatterin lavalle näytelmän, joka käsittelee vanhemmaksi tulemisen problematiikkaa monesta näkökulmasta. Tapetille nousee kysymyksiä siitä, kuka lapsia saa ja kuka ei. Kenellä on päätösvalta ja mihin päätökset lopulta perustuvat? Pitääkö syyllisyyttä kantaa, jos sitä ei tunne?

Ilmaisuvoimainen Noora Vuorela esittää äitiä, joka kohoaa kauan toivotun raskauden onneen, mutta tunne muuntuu nopeasti tulevaisuuden peloksi ja rakentuu viimein järkähtämättömään päättäväisyyteen raskauden keskeytyksestä. Risto Ukkosen unelmoiva isä ajautuu odotuksen riemusta voimattomaan raivoon ja syvään toivottomuuteen toisen päätöksen edessä.

Äidin ja isän rinnalla kohtaa naispari varsin toisenlaiset lapseen kohdistuvat ongelmat. Esa-Pekka Tupin rehvakas heteromies, tuo maailmankaikkeuden valtias, yksinkertaisesti kieltäytyy antamasta heille mahdollisuutta.

Ruusu-Maria Lappalaisen ja Meri Forsmanin tulkitsema pari tuo mukaan oivan vastakohdan, mutta heidän tarinansa kuvastuu turhankin yksipuolisesti surun ja katkeruuden leimaamana. Arkailemattomampaa otetta jää odottamaan.

Antti Lindholmin projisoinnit luovat upean todellisuuden eleettömään lavakuvaan. Milloin ovi paiskautuu vasten kasvoja, milloin koko maailma hajoaa palasiksi. Erityisen vaikuttavasti projisoinnit toimivat vuorovaikutuksessa liikkeen kanssa näyttelijöiden antaessa vauhtia kohtalon pyörälle tai laajojen eleiden piirtäessä haavekuvia.

Atte Herdin konstailemattomat koreografiat kuljettavat ilmaisua voimakkaasti eritoten naisen kehon asettuessa lääkärin pöydälle tahtojen eri suuntiin vetävän liikkeen keskipisteeksi.

Runsaslukuinen lavakaarti mahdollistaa tarinan nousun virkeästi liioiteltuihin slapstickiä resonoiviin kohtauksiin. Menevä kerronta tuo jyrkkää vastavuoroisuutta intensiivisimmille hetkille, jotka luovat tilan suurien tunteiden käsittelyyn vähäeleisesti ja kiireettömästi.

Osaltaan tarina astelee tavanomaisuuksissa: raskaus vie naisen keholta koskemattomuuden, aborttipäätös saa pontta julman maailman kuvista ja miehen ystävät eivät ymmärrä tarvetta surra toteutumattoman menettämistä.

Kuitenkin Maiju Saikkonen onnistuu kiteyttämään paljon olennaista ei-hyväksytyistä ajatuksista ja teoista, niiden peittelemisestä, sekä nostamaan isän lainsuojattoman osan uskaliaasti esille.

Merkittävää on, että päänsisäinen dialogi ja erilaiset oivallukset seuraavat mukana vielä pitkään katsomosta poistumisen jälkeen.

Veera Kuure