Arvio: Ne­los­tien tietyö terää vailla

Lentävän Poron teatteri on tänä kesänä tarttunut Juha Hurmeen ja Ari Wahlstenin käsikirjoittamaan, palkintojakin voittaneeseen, Nelostie -näytelmään. Valtatien rakennusurakasta kertovan esityksen on ohjannut Kimmo Hirvenmäki .

Halki Suomen ja läpi vuosikymmenien kulkeva tarina etenee miesporukan monenlaisten kahnausten saattelemana. Paikkakunnat vaihtuvat, urheilusankarit kaatuilevat, tekniikka muokkautuu ja poliittiset kriisit seuraavat toisiaan. Kaikista esteistä huolimatta matka jatkuu kohti pohjoista, kunhan alkuun vain päästään.

Miehet pyrkivät pitämään yksityiselämänsä omana tietonaan, mutta vuosien läheinen hankautuminen hioo jokaisesta pahimmat särmät paljastaen seikkailun jos toisenkin.

Tasaisen turvallisen Jussi Olavi Jokisen työnjohtaja Hiekko pyrkii pitämään miehet kurissa ja työmaan liikkeessä. Alussa mies välittää enemmän termospullonsa kuin työtoverinsa kohtalosta, välillä herkistyminen ottaa kuitenkin vallan.

Odottamatta osaksi työporukkaa tupsahtaa myös ihmeellinen von Adlerkroits. Seppo Rintamäen reteästi tulkitsema oman elämänsä joka paikan höylä ei aina muista pysytellä hyvän mielen rajoissa nesteiden eikä naistenkaan suhteen.

Tukevimmaksi hahmoksi tarinassa rakentuu eksyksissä alusta saakka pyörivä Tuokko, joka kokee kovia, vaikka varsin pehmoinen mies tuntuukin olevan. Jonne Suopajärvi luo turvallisella varmuudella virtaviivaisen yksinkertaisen, voimalla asiat ratkaisevan miehen, josta löytyy myös moninainen herkkä puoli.

Pete Niemelän Pyykkö on hiljainen mietiskelijä ja Risto Olenius sutkailee Soikkona. Molemmat seurailevat vierestä toisten edesottamuksia ja pysyvät varsin tuntemattomina jopa unohdettavina veijareina.

Myös loppumetreillä mukaan hyppäävä Liisa Penttilän tomera Eeva sujahtaa sekaan parin iskun saattelemana, mutta lopulta kovin kivuttomasti.

Lavastus on pelkistetyn rouhea, ja liike kulkee rohkeasti korkeuksiin sekä lavan ulkopuolelle. Laatikkoleikit tuovat eteen niin yösijan, kahvipöydän kuin raskaan työnteon meiningin.

Lari Palanderin sopivan hiomaton äänimaailma sitoo palaset yhteen ja antaa puhelimen soinnillekin asennetta tarpeen vaatiessa.

Vaikka omat hyvät puolensa kunnollisissa perisuomalaisissa kännisekoiluissa on, meinaavat tarina ja miehet hukkua ryyppyjen ja remuamisen jalkoihin. Kirjavampaa kosketusta miesten mielen maisemiin odottaa turhaan.

Ajoittain tarina heittäytyy virkistävän absurdiin menoon eikä juutu vaikkapa ajankulun aiheuttamiin tosiseikkoihin. Ylimääräiseltä kikkailulta pääosin vältytään, tosin keskikaistalla pysytään liiankin riskittömästi.

Nelostie on vaivattoman rehellistä, mutta varsin yllätyksetöntä äijämenoa.